Rollercoaster in my head

Erosin miehestäni muutama viikko takaperin. Aluksi hän ei reagoinut asiaan mitenkään ja ajattelin, että tosiaan hän ei välittänyt minusta pätkääkään. Nyt olen kuitenkin saanut muutamat tekstiviestit häneltä ja hän tuli jopa eilen kylään luokseni. Kavereina tietysti. Vai voiko tuota sanoa kaverisuhteeksi enää? Molemmilla hiukan vaivaantunut ja varautunut olo. Tai mitkä sanat olisivat oikeita kuvailemaan sitä tilannetta? Vietimme kuitenkin ihan mukavan illan, pelasimme ja katsoimme leffan yhdessä.

Pyysin häntä jäämään yöksi ja suostui, mutta hänelle oli aivan ylitsepääsemätöntä nukkua patjalla. Yöllä mentyämme nukkumaan hän nimittäin sanoi, että haluaisi lähteä kotiin. Hänen mielestään välttelin häntä ja koko tilanne kanssani oli outoa. Huomaan hänellä olevan vielä voimakkaita tunteita minua kohtaan, hän silitteli ja halaili minua. Mikä miehelle on niin suuri este, että ei voi tehdä asioiden eteen mitään?! Minä olin se joka piti suhdetta pystyssä, minä olin se joka suostui kaikkeen tahtomattaan ja minä olin se joka jakoi jakamattoman huomionsa hänen kanssaan. Mitä minä sain? En mitään. En enää kestänyt, joten jätin hänet.

Ehkä todella olen etäinen, en tunne häntä kohtaan samoin niin kuin ennen. Välillämme on muuri. Omalle kumppanillehan pitäisi pystyä puhumaan kaikesta, olemaan oma itsensä ja tuntea olevansa ''turvassa''. Luottamus on siis tärkeä. Kasvoin hiljaa erilleen hänestä, en voinut olla oma itseni, en voinut puhua hänen kanssaan yhtään mistään (vastausta yhtään mihinkään kysymykseen oli turha odottaa). Kaikki meni täysin usvan sisällä tai suhteemme on edelleen usvan keskuksessa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi tuntea häntä kohtaan.

Se miksi kirjoitan tätä nyt, on se kun eilen yöllä mieheni oli hirmu levoton ja omituinen. Sitten kun yritimme nukkua, se alkoi.... hän TEKO ITKI!!!! Miksi, miksi, MIKSI ?!?!?! En ole ikinä nähnyt hänen itkevän ja on itsekin sanonut, ettei ''osaa'' itkeä. Minä en vaan ymmärrä tekoitkua, ei herätä minkäänlaista sympatiaa vaan päinvastoin se herättää minussa inhoa ja hämmennystä. Vihaan. Miksi pitää tekoitkeä? Tuo herättää minussa niin voimakkaita tunteita viitaten menneisyyteeni ja Kalleen. Kalle nimittäin jäi rysän päältä kiinni, kun löysin hänet kaulailemasta parhaan ystäväni kanssa. Muistan vieläkin kun vedin Kallen suorilta jaloilta katukivetykseen... miten voisin unohtaa ikinä sitä iltaa?! Myöhemmin sinä iltana keskusteltaessani Kallen kanssa tapahtuneesta hän tekoitki. Muistan sen niin selvästi, vaikka en haluaisikaan.

Valehtelin itselleni sisälläni, että Kalle tosiaan oli pahoillaan. Huijasin itseäni kaikessa, vaikka tosiasiassa olin täysin oikeassa joka kerta kun Kalle valehteli päin naamaa, petti tai mitä ikinä tekikään. Syyllistyn tuohon nykyään edelleen. Uskottelen itselleni olevani väärässä ja että vika on minussa - missäs muussakaan? Antaessani teon anteeksi, se oli yksi pahimmista virheistäni. Kadun sitä.

Tämän takia, en voi missään tapauksessa ymmärtää tekoitkua. Ikinä, missään tapauksessa. Se herättää sellaista inhoa, jota en ymmärrä. Toistan itseäni: Miksi ihmisen pitää oikeasti tekoitkeä? Mitä ihminen yrittää sillä saavuttaa? Kallen tapauksessa kalastella anteeksianto ja olla itse pahoillaan, että jäi kiinni. Mutta mitä yökyläläiseni yritti saavuttaa? Saada huomioni? Antaakseni hellyyttä ja ehkä anteeksi kaiken?

Siinäs sitten ''itkee'' rauhassa. En enää suostu katsomaan sellaista. Oppikoon puhumaan ja kertomaan tunteistaan minulle ääneen. Tehköön oikeasti asioiden eteen jotain. Suhteessa PITÄÄ olla valmis kompromisseihin ja tekmään välillä asioita, joista itse ei niin välitä.

Miehen lähtiessä illalla hän suuteli huulille ja sanoi minulle: ''Olet rakas''.
En tiedä miten reagoida. Kuka pystyy tuhoamaan muurin välillämme?

Yksi asia on kuitnekin varmaa: Entiseen ei ole paluuta.


Terveisin, usvan tyttö

Kirje miehelleni

Mietin välillä, että miksi haluan uskotella itselleni aina, että suhteemme voi hyvin kaikki on hyvin. Minussa on vika. Käännät aina kaikki minun vioikseni ja virheikseni tai sitten kuittaat asiat sillä, että sinä olet tuollainen et voi sille mitään ja suhde ei voi toimia ellei hyväksy toista sellaisena kuin se on. Niinhän se on, mikset siis hyväksy minua sellaisena kuin olen?

Suhteemme alkuaikoina olit unelmieni täyttymys, sait minut niin onnelliseksi ja iloiseksi. Pitkästä aikaa tunsin tunnelin päässä valoa. Olit huomaavainen ja soitit usein pitkiä puheluita. Olit myös harvinaisen rehellinen kaikesta, huomasin, että et yritä salata mitään ja olet rehellinen asioista minulle. Arvostin sitä suuresti edellisen kurjan ja valheellisen suhteeni jälkeen. 

Tulin raskaaksi. Olin järkyttynyt, surullinen, ahdistunut ja pelokas. Olenhan vielä niin nuori, ilman koulutusta ja vakituista työtä, en pystyisi huolehtimaan, mutta en haluisi ''tappaa'' lastani. Tuit minua niin paljon kuin pystyit, tuit minua päätöksen tekemisessä. Arvostin sitä sekä että et kertoessani hermostunut ja sanonut välittömästi, että abortti olisi tehtävä. Päädyimme yhdessä kuitenkin,että teen abortin. En pystynyt siinä elämän vaiheessa pitämään lasta. Oma psyykkinen että fyysinen jaksamiseni ei olisi riittänyt ja minulla ei ole töitä tai koulutusta turvatakseni lapseni onnellisen/hyvän elämän. Hyvä kun silloin tai nytkään pystyn huolehtimaan itsestäni. (kerron abortista myöhemmin enemmän). Olin ikionnellinen, kun tulit tuekseni sairaalaan tehdessäni raskauden keskeytyksen ja olen edelleen iloinen, että olit  silloin tukenani.

Tämän jälkeen sinussa alkoi näkyä huonoja piirteitäsi. Et vienyt ikinä minua kotimme ulkopuolelle, olimme aina jommalla kummalla. Neljän seinän sisällä. Et ollut kyllä aikaisemminkaan vienyt, mutta silloin asia alkoi häiritsemään minua. Myöhemmin kuittasit asiat sillä, että et ole vienyt muitakaan tyttöystäviäsi kaveriporukkoihisi, leffaan tai kahville. Leffaan ja kahville vieminen kuulemma myös ahdistaa sinua. Painoin asian villasella.

Et puhu. Olet mykkä. Vastaat aina kaikkeen ja kaikkiin ''emt'', ''en tiiä'', ''kyl salee/en salee'' ja jne. hyvin lyhyesti. Hyvä kun vastaat kysymykseeni ''Mitä kuuluu?''. Et kerro asioistasi tai päätöksistäsi mitään. Et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja. Sen takia aina ihan sama mistä puhun vaikka itselleni hyvin tärkeistä asioista, suhteeseemme liittyvistä asioista tai muuhun, niin et osaa sanoa mitään ja olet unohtanut kaiken sanomani puolen tunnin sisään. Ja arvaa miltä tämä tuntuu minusta? - No eihän se sinua kiinnosta.

Et tullut luokseni enään kyläilemään, tuurilla kerran viikossa ja senkin eteen piti tapella. Olet kuulemma niin laiska, ettet jaksa tulla luokseni bussilla ja et pidä autolla ajamisesta ruuhkassa. Asuin siis liian pitkälllä, bussilla matkaa 30min. Minä en tullut luoksesi, koska et pyytänyt. Miksi vain minun pitäisi huolehtia asioista milloin näemme ja kumman luona? Ehei, en ole vastuussa yksin suhteesta, sinunkin pitäisi osallistua sen ylläpitoon. 

Tässä on vastaus siihen miksi en viihtynyt ikinä luonasi: Asut edelleen mutsisi helmoissa ja vaikka äitisi on paikalla kerjäät seksiä. EI kiitos, silti ruikutat. Toisekseen, MIKSI HITOSSA SUN PITÄÄ TUPAKOIDA SINUN HUONEESSASI??? Koko huone haisee ihan paskalle ja lattioilla saattoi olla tupakan tuhkaa. YÖK. Kolmanneksi, me ei ikinä tehty sun luona mitään muuta, kuin ehkä katottu miehen puolikkaita tai urheilua. Tai sitten kerjäsit seksiä. Taas. 

Unohdin melkein mainita, että sekin vaikutti sinun jaksamiseesi tulla minun luokseni kylään, että saatko seksiä. Jos et saa niin sanoit aina tunnin ennen luvattua näkemistä, että et jaksakaan tulla luokseni. Aina ja joka kerta sitä pitäisi tehdä. Ärähdit aina, kun sanoin tiukasti ei. Olen kuulemma maailman pihein ja että minun tulisi miettiä, millaista suhteemme on 20 vuoden päästä, kun seksi on jo nyt tälläista. Vastaan aina tähän, että sinun tulisi miettiä miksi seksielämämme on tällaista, kuin se nyt on:

- Et jaksa tulla näkemään minua, tyttöystävääsi, ellet saa seksiä.

- Et osaa keskustella kanssani mistään, et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja olemmehan aina suurimman osan yhdessäolostamme hiljaa vaikka kuinka yrittäisin avata jutun juurta - mutta sinua ei kiinnosta mikään

- KAIKKI asiat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Paitsi se, että saat seksiä.

- Emme käy yhdessä ikinä missään (en ole nähnyt kaikkia kavereitasi, emme käy kahvilla tai elokuvissa tai missään muuallakaan)

- Et huomioi enää minua millään tavalla, saatan kyllä kuulla negatiivisia kommentteja silloin tällöin. Missä ne kaikki hellyydenosoitukset, kehut ja muut pienet huomionosoitukset? Tämän kuittasit sillä, että minulla on todella huono itsetunto. Selvä.... 

- Seksiä, seksiä, seksiä... ei joka kerta tarvitse, haluaisin nähdä sinua joskus niin että tapaamisella ei olisi seksiä. 

Siinä syitä, miksi lähinnä seksin suorittaminen on vain pelkkä pakko. Suoritus. Se ei tunnu miltään enään, paitsi pakolta, ahdistavalta, tyhjältä ja mitättömältä. Vai miltä sinusta tai teistä lukijat seksi tuntuisi tuon jälkeen? Kun se on pelkkää painostusta. Sen suorittaminen tuntuu niin tyhjältä, että sillä ei ole enää itselleni mitään merkitystä - muutuin ''maailman piheimmäksi''.

Seksistä ja seksielämästä puhuminen on ehkä tabu vielä tänäkin päivänä, mutta minun oli pakko purkaa tämä tähän ja ehkä joku jolla on samoja kokemuksia herää ehkä tämän luettuaan. Onko tämä rakkaus aitoa? Olenko miehelle vain seksipartneri? Pitäisikö erota? Onko vika vain ja ainoastaan minussa?

Kaiken tämän lisäksi kehut kaikkia erittäin kauniita naisystäviä seksikkäiksi ja muiksi facebookissa. Sinänsä asia ei haittaisi niin paljoa (pidän itsekin muita miehiä todella komeina ja naisia seksikkäinä), mutta olit aikaisemmin tehnyt temput. Löysin keskustelun, jossa puhuit ystävättärellesi kuinka MINÄ olen vain miehelleni fuckbuddy ja että roikut minussa sen takia, koska et saisi seksiä muualta. Aiheesta kävitte paljon keskusteluja ja sanoit tytölle, kuinka haluaisit nähdä hänet suihkussa alasti ja kehotit häntä ottamaan kameran mukaan. Keskustelussa keskustelitte vaikka mitä törkeyksiä, jotka loukkaavat minua syvästi. 

Kaiken tämän kuittasit surkealla anteeksipyynnöllä ja sillä, että keskustelu oli vain ''läppää'', et tiedä miksi kirjoitit niin ja valehtelit vielä, että sinulla on ADHD? Anteeksi mitä?!?!?! Sillähän kuitataan ''huolimaton'' tekstittely.

Alle vuosi sitten menit ulkomaille ja mitä? Minä kuulin asiasta sattumalta kun ystäväsi soitti sinulle. Kysyin sitten, että oletko menossa ulkomaille ja vastasit myöntävästi. Tässä vaiheessa ajattelin, että matkasi olisi muutaman kuukauden päästä... Kysyessäni matkan ajankohtaa kerroit lähteväsi VIIKON päästä! Kiva kun et sitten aikaisemmin muistanut kertoa asiasta minullekin.

Ja minä olen antanut nämä kaikki sinisilmäisesti anteeksi. Olen halunnut ajatella, että asiat eivät tosiaan ole sanomasi mukaan niin kuin ne ovat. Vika on minussa, kuten olet minulle sanonut. En ole hyvä nainen, koska en anna seksiä 5 kertaa päivässä mukisematta. Kuvittelin kaiken muuttuvan hyväksi, kuvittelin korjaavani kaiken. Yritin kaikkeni suhteen onnistumiseksi. Tosiasia on, että olen ainoa joka pitää suhdetta yllä. Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi. Olen aina halunnut uskoa, että minä vaadin liikaa, en ole tarpeeksi hyvä ja vika tosiaan on minussa olethan itse herra täydellinen, aina ja kaikessa. Väärin, tosiasia on, että taidan vaatia liian vähän.

Tämä päättyy nyt tähän.

Terveisin, maailman pihein fuckbuddysi

ps. ...ja tässähän ei todellakaan ole vielä kaikki.

Harmaita hiuksia

Jäänyt kirjoittelu taas, mutta olen enemmän panostanut kouluun ja hoitanut muutto asioita. Saanut soitettua joka paikkaan muuttoilmoitukset ja muut. Varattua muuttoauto. Lukenut kokeisiin...

Maanantaina on sitten muutto. Aikataulu on tiukka, koska muuttoauto on vain 4,5h ajan käytössä. Mutta 2 kierrosta edes takas ja muutto on tehty :) 

Muuhun asiaan...

Blogin kirjoittelun aloitettuani olen huomannut ajattelevani menneitä ja menneet ajat sekä tapahtumat palaavat mieleeni. Olen tehnyt sellaisia asioita, joita kadun syvästi. Haluaisin pyytää anteeksi tuntemattomilta ihmisiltä, joille olen tehnyt pahaa. >> päätin poistaa tästä tekstiä, koska asia ei välttämättä kuulu jokaisten korville :)

Moni muukin tekemäni asia kaduttaa. Miksi olin täysi aivoton idiootti?! Mikä sai minut tekemään niitä asioita ja kulkemaan silloisen kaveriporukan mukana?

Muuton jälkeen kaivan erään kansion, jossa on asioita minusta noilta muutamalta vuodelta. Voisin ehkä kirjoittaa tänne joitakin pätkiä niistä papereista. En edes muistanut kaikkea, mitä luin niistä papereista, mm. ajasta jolloin jouduin vastaanottokotiin.

Tänään olen miettinyt paljon sitä aikaa, kun olin eräässä nuorisokodissa. Pakenin monesti ikkunastani, hyppäsin parin metrin korkeudesta. Kerran pakkasin jopa tavarani ja aikeeni oli lähteä, eikä koskaan palata. Kaaduin metrossa kantamukseni suuresta painosta ja metrossa olijat nauroivat. Raahasin ikuisuuden tuota painavaa säkkiä. En tajua miksi otin niin paljon tavaroita mukaani. Karkasin silloin erään tuttavan luo..... kämppä oli järkyttävässä kunnossa, hän itsekin oli (psyykkisesti ja fyysisesti), ei ollut rahaa, ei ruokaa. Kaikki oli paskaa ja kurjaa.

Terveisin, mennyttä katuva

Seven hours

Miten ihminen voi tulla näin pahalle tuulelle siivoamisesta? Oon ihan räjähtämispisteessä. Tiuskin äidille, vaikka hän on minua auttamassa isossa siivousurakssa ja pitäisi olla kiitollinen avusta. Joku sit naksahti päässä monen tunnin siivouksen jälkeen... En vaan kestä. Vihaan siivoamista.

Siivottiin tänään äidin kanssa n. 7h. Huh huh... Muuttaminen on niin rankkaa! Vaikka muutto on vasta kuun lopussa niin silti tehtiin jo ''loppusiivous''. Tietenki pitää viel ennen muuttoa imuroida, moppaa ja katsoa, että kaikki on siistiä ennen lähtöä. Pakko myöntää, et en oo ikinä siivonnu näin paljon ja näin pitkään.

Nyt kuitenkin koti kiiltää ja tavarat pakattuna :) Muutto sen kun lähenee ja lähenee...

Toiseen aiheeseen...

Oon ollu nyt viimesimmän kuukauden ajan kokoajan tosi huonolla tuulella... Kaikki ärsyttää. Mikään ei ole hyvin ja hirvee stressi. Äksyilen muille lähes syyttä. Miksi oi miksi? En osaa vastata tuohon. :/

Mielessäni on myös liikkunut entistä enemmän Kalle ja kaikki tapahtuneet hänen kanssaan. Masentaa, ahdistaa ja vituttaa. Miksi olin niin heikko, miksi annoin kaiken tapahtua..

Terveisin, ahdistunut muuttaja

Muutto lähenee!

Kauhee stressi muuton takia, koska myös koulujutut painaa päälle. Pitää muistaa tehä kaikki muuttoilmoitukset ja osoitteenmuutokset, siirtää sähköt & netti ja muut.. Huomasin myös, et mul on oikeesti tajuttomasti tavaraa! Osa onkin lentänyt roskiin tässä kun on pakkaillut. Muutamia itselleni turhia, mutta ehkä muille hyödyllisiä tavaroita olen siirtänyt sivuun ja aion laittaa ne jonnekkin ''annetaan'' -palstalle tai keksin jotain.

Muuttopäivänä on eräs ongelma, jota stressaan todella paljon. Nimittäin jos käy niin, että saan muuttopäivänä vasta uuden asunnon avaimeni (sanottiin, että jos vanha asukas muuttaa ja palauttaa avaimet aikaisemmin voin saada ne jo ja muuttaa) eli siis jos saan vasta muuttopäivänä uuden asunnon avaimet ja samalla pitäisi antaa tämän nykyisen avaimet (kyseessä on siis asunnonvaihto) ja samana päivänä muuttaa tänne asuntooni jo uusi asukas!! En saa millään huonekalujani ja tavaroitani mahtumaan yhteen pakettiautoon. Ja en saa uuden asunnon avaimia silloin maanantaina kun on muutto niin 12 jälkeen ja ennen 12 pitäisi palauttaa vanhat kotiavaimet. Eli miten on mahollista, että saisin kaikki mahtumaan yhteen pakettiautoon? EI kotiavaimia + uusi asukas = osa huonekaluista jää tänne. Oon niin hyvä selittämään... Mutta lyhyesti sanottuna: Mission impossible!

Toivotaan, että saan avaimet ajoissa, että ei tuu muuttopäivänä ongelmia... :/

Terveisin, uuteen kotiin muuttaja

Se tunne jolla ei ole nimeä

Mietin, miksi ihmiset katsoo minua aina niin oudosti kun puhun. Tulee olo, että olen kävelevä kummajainen. Ihan kuin puhuisin jotain ihan sekavia tai jotain, että muut eivät ymmärrä. Sitten rupeankin änkyttämään...

Usein on fiilis, ettei ketään halua kuunnella, kun minulla on kerrottavaa. En saa ääntäni kuuluville halutessani kertoa jotain - se sivuutetaan. Inhoan sitä, kun puheideni päälle puhutaan, sitä kun selkä käännetään toista kaveria päin, kun minulla oli vielä juttu kesken.

Koulussa oli kaikki hyvin siihen asti kunnes ystäväni ja minun väliin tuli toinen tyttö - joka puhuu vain sille ystävälleni. Entäs minä? Täällä minä sipsuttelen teidän perässänne. Ette edes huomaisi, jos en tulisikaan mukana. Miksi juttelette vain keskenänne? Miksen mahdu keskusteluun mukaan? Miksi viet ystäväni minulta.

Oikeita ystäviä ei taida tosiaan olla. Ainakaan minulle.

Terveisin, masentunut ja ulkopuolelle jäänyt tyttö

Ps. Välillä saan koko ryhmän huomion ja ovat tukenani

 sekä tahtovat kuulla ja tehdä asioita kanssani. Niin ristiriitaista.

Pps. Olenko vain huomionhakuinen? Varmaan jokainen on jonkin verran,
mutta on vaan niin ulkopuolinen olo tämän uuden ''ystävämme'' tultua kuvioihin.

Täällä taas !

Tietokoneeni meni rikki viimeviikon maanantaina, joten en ole päässyt tänne kirjoittamaan. Onkin paljon kirjoitettavaa, kun pääsen tänne kirjoittelemaan paremmalla ajalla.

Tietokone tuli siis tänään takaisin huollosta, ja mietin, että mitä mä tekisinkään ilman konetta? Tai siis opiskelussani tarvitsen erittäin paljon tietokonetta (+netti). Paljon on jäänyt puolitiehen ja luultavasti reputan nyt valinnaiset....

Iloinen uutinen kuitenkin (tietokoneen takaisin saamisen lisäksi) on MUUTTO !!! Vihdoinkin tuli tieto siitä, että pääsen muuttamaan uuteen asuntoon lähemmäs koulua, kavereita ja perhettä. Unohtamatta tietty hyviä kulkuyhteyksiä :) Parasta asunnossa on lasitettu parveke ja se, että se on kaksio! Pääsen täst ahdistavasta yksiöstä eroon. Aivan huippua!

Terveisin, väsynyt, mutta iloinen uuteen kotiin muuttaja

ps. unohdin mainita, että koneen kaikki tiedostot katosivat ja minun ottamiani kuvia ei tulla vähään aikaan näkemään.

Ångest

Jatkan tarinaani... 

Usein mieleeni palaa muistikuvia menneisyydestä. Eniten koskien Kallea. Olin hänelle pelkkä lelu. Hän petti minua silloisen parhaan ystäväni Minnan kanssa (suhteen päätyttyä kuulin, että monen muunkin kanssa. Varmasti yli kymmenen). Kyllä, epäilin monesti, mutta Kalle oli todella hyvä puhumaan ja kääntämään asiat minua vastaan! En ymmärrä, mutta hän onnistui KAIKESSA kääntämään asiat minun viakseni. Aina, aina hän käänsi minua vastaan. Korostan asiaa, koska niin se oli ja mietin nykyään oliko hän narsisti.

Kuljin sokeasti hänen talutushihnassaan. Olin niin ihastunut, että tein kaikkeni hänen eteensä ja hänen tahtonsa mukaan. Ehkä kerron hänestä nyt enemmän lisää, hän joi joka päivä kaljaa. Rahat oli saatava, ja ne jostain aina taiottiinkin. Hän oli huumorintajuinen, sosiaalinen ja mysteerinen sekä hänessä oli se oma käytöksensä joka ihasttutti. Renttu. Suosittu.

Hengailimme usein muutamissa kaupungeissa, dokasimme ja vietimme mukavaa aikaa. Samalla kun äitini varoitteli minua Kallesta. Vihasi. Inhosi. Olisi pitänyt kuunnella äitiäni, mutta tässäkin asiassa oli äidin ja minun välissäni seinä. Äitini ja minun välimme olivat tulehtuneet, en siis halunnut kuunnella. Toiseksi, olin niin Kallen pauloissa, että en halunnut uskoa mitään pahaa hänestä ja kolmanneksi, Kalle puhui.. Käänsi kaiken pois itsestään, puhui itsensä pois pinteestä. Hän oli todella uskottava. Miten hän olikin niin taitava ''suustaan''.

Hän joi rahani, söi rahani ja petti minkä kerkesi. Tuhosi itsetuntoani, tuhosi minua sisältäni, sai minut tekemään asioita, mitä muuten en olisi ikimaailmassa tehnyt. Kiroan päivän jona tutustuimme.

Yhden hyvän asian hän teki. Veti minut pois junaraiteilta, kun olin päättänyt, etten enää jaksa. En halua elää. Hän sai minut vedettyä pois ja puhui järkeä päähäni.

Voin rehellisesti sanottuna sanoa, että hän on kaiken pahan alku ja juuri, tarinassani. Tuskin kärsisin masennuksesta tai muusta ilman häntä. Hänen kanssaan kokemani asiat varjostavat edelleen elämääni. Ajattelen asiaa liiankin usein. Mutta asiat satuttivat minua niin syvältä. Voi kunpa asiat voisi kertoa yhdellä lauseella. Kaiken mitä koin ja näin...

Terveisin, surullinen lapsi

The new beginning

Huomenna alkaa taas koulut, jännittää ihan tajuttomasti. En tiedä miksi, ehkä luokalle tulevat uudet oppilaat tai uusi erilainen jakso? Ehkä ne on vaan ne kaikki ihmiset.

Toisaalta olen odottanut jo pitkään, että koulut alkaisivat ja näen taas luokkalaisiani. Toinen puoli taas sotii sitä vastaan, etten halua nähdä kettän. Myöskin pitkien koulupäivien takia koulu tuntuu jo raskaalta. Toivottavasti kevään kouluintoni kukoistaisi vielä pitkään. Sain paljon kiitettäviä, mutta reputin silti myös yhden kurssin - liikaa poissaoloja. Nekin masennuksen tai muun takia. Nyt aion tsempata enemmän ja koitan, etten olisi yhtään pois miltään tunneilta :)

Pääsin eräälle valinnaiskurssille, josta olen iloinen. Aihe on minua kiinnostava ja opitulla tiedolla pääsen varmasti pitkälle ammatissa johon pyrin, tietty ihan missä vaan. Nimittäin semmoinen kurssi kuin Seksuaaliterveys - ei, en ole pyrkimässä gynekologiksi tai muuksi vastaavaksi. Vaikka tuosta niin voisi luulla.

Huominen aamuherätys pelottaa. Miten ikinä jaksan herätä, käydä suihkussa, meikata, laittaa hiukset ja säheltää kaikkea muuta aamuhommia? Pääsen vasta 15 koulusta, kyllä, minusta se on pitkä ensimmäinen koulupäivä (koulut alkavat 9 aamulla). Kun aloitin tuossa koulussa, niin koulut alkoivat 10 ja loppui 13-14.

Toivottavasti ei sitten huomenna tule paniikkikohtausta....


Terveisin, wannabe-hikari

My own rollercoaster

Jatkan tarinaani...

Muutaman ensimmäisen päivän olin hämilläni, täynnä raivoa, arka, vetäytyvä tarkkailija. En voinut luottaa keneenkään ja mielessäni pyöri vain, että millon pääsen täältä pois. Muut nuoret tulivat ja menivät, aina sisään tullessaan heidät ratsattiin ulko-oven edessä. Koko vartalo kokeiltiin läpi (vaatteet päällä ja ei kuitenkaan intiimialueita). Puhelimet ja kielletyt esineet takavarikoitiin. Puhelimen sai kuitenkin aina ulos lähtiessään.

Kävin vastaannottokodin omalla psykologilla erilaisissa testeissä ja keskustelemassa hänen kanssaan. Hän oli mukava, vaikka oli mies. Nykyään en halua missään nimessä millekään mieslääkärille. Tai mielellään muihinkaan missä olen kahden miehen kanssa.

Psykologi päätyi tulokseen, että tarvitsen ammattiapua. Jouduin sen jälkeen käymään tietyin väliajoin puhumassa psykiatrille mielenterveys ym. asioihin erikoistuneessa 'paikassa'. Vihasin sitä. Psykiatrini oli huono, en pitänyt hänestä, eikä hänestä ollut koskaan minulle mitään apua. Välillä välillämme oli myös pitkä hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään, tuo täti tuijotti minua, minä laukkuani. Räpläsin sitä aina siellä ollessani. Silti jouduin siellä ravaamaan.

Vastaanottokodissa muut nuoret eivät ottaneet minua hyvin vastaan - no eipä yllättänyt. Kiusattu ja syrjitty aina, missä sitten ikinä olenkin ja kenen kanssa (kai vaistosivat huonon itsetuntoni, koska nykyään paljon parempi itsetunto, enkä ole enään se porukan ulkopuolisin).

Parhaiten tulin toimeen erään pojan kanssa siellä vastaanottokodissa. Juttelimme ja hengailimme paljon yhdessä. Tosin ei vastaanottokodin ulkopuolella, olihan meillä hyvin erilaiset kaveripiirit, paljon mieluumminhan olin Kallen ja Minnan kanssa. Sanotaan tätä vastaanottokodin poikaa nimellä Ville. Ville oli vain meidän kahden kesken ihana, mutta kun muut nuoret - varsinkin hänen veljensä kun oli paikalla, hän oli täysin erilainen. Heittäytyi muiden mukaan, haukkuivat ja syrjivät minua. Pilailivat kustannuksellani ja vaikka mitä. Vihasin sitä, olin ihan romuna. Olin yksin.

Ville kuitenkin aina juoksi luokseni minun huoneeseeni kun hänen veljensä alkoi pahoinpitelemään häntä. Ovia ei saa ulkopuolelta auki, ellei ohjaaja sitä ovea avaa avaimella. Näin Ville pääsi pakoon, ettei joudu taas veljensä pahoinpitelemäksi. Se oli hassua, että hän ei juossut omaan huoneeseensa, koska ei hänen veljensä saa sitäkään ovea auki. Muistan aina, kun he taas rupesivat tappelemaan veljensä kanssa. Ville juoksi huoneeseeni - hänen veljensä myös. Siinä he painivat keskellä huoneeni lattiaa ja heittelivät toisiaan huonekalujanipäin. Kun ohjaajat saapuivat saattoivat he pakottivat heidän sopimaan asiat siinä minun huoneessani. Ville jäi vielä huoneeseeni, hän itki. Halasin ja silitin.

Terveisin, yksinäinen susi

Hallucinations

Kun näin hallusinaatiota muut pohtivat, mistä ne johtuisi. Ehkä alkoholista ja huumeista?! Psykologit/Psykiatrit kuitenkin päätyivät siihen, että hallusinaatiot johtuivat traumaperäisistä kokemuksista. Ne kestivät kuitenkin vain muutaman kuukauden. Nyt minusta tuntuu, että ne ovat tulleet takaisin tai olen muuten vain vainoharhainen tai pelokas.

Kävin lenkillä toissapäivänä ja se tapahtui. Olin sata varma, että vähän matkan päässä meni ihminen metsään. Kun katsoin uudelleen, ketään ei näkynyt.  Myöhemmin käveltyäni vilkaisin taakseni jostain syystä ja taas ! Ihan kun oilisin nähnyt ihmisen kävelevän takanani, katsoin uudelleen. Ketään ei näkynyt. Kotona illalla mennessäni vessaan säikähdin pahanpäiväisesti sillä näin kissan eteisessäni. Valot laitettuani päälle, se olikin vain vaatemytty. Kissan näkeminen ei ole muuten ensimmäinen. Olen nähnyt pidemmän aikaa entisen kissani (on kyllä hengissä vielä, mutta ei asu luonani) eri paikoissa asuntoani. Ja siis kyseessä edelleen joku varjostus tai vaatemytty. Säikähdän silti aina niin pahasti, saatan säpsähtää ja sydämeni tykyttää tuhatta ja sataa. Vihaan tätä.

En osaa itsekään sanoa mistä nuo traumaperäisten kokemusten hallusinaatiot johtuvat. Ehkä se on väärä diagnoosi, tai sitten kaikki kokemani asiat yhteen ovat aiheuttaneet sen. Kaikki ovat kysyneet minulta, mistä tämä johtuu tai mitä olen kokenut, että minulla on traumaperäisten kokemusten takia hallusinaatioita. Pakko myöntää, että en oikeasti tiedä. Hullua ajatella, että nämä johtuisi traumasta.

Nyt kun ajattelen lähinnä tulee mieleen syvä järkytys siskon huumeiden käytöstä, kaveripiirin luonteen ja tapahtumien takia, itsemurhayritysten, päihteiden tai/ja isäpuoleni käytöksen ja väkivallan takia. Niistä kerron tarkemmin lisää myöhemmin. Nyt vetäydyn miettimään...

Terveisin, hullu akka

ps. Tämän blogitekstin kuvat eivät ole minun kuvaamiani, enkä itse esiinny niissä.

Outona uuteen paikkaan

Jatkan tarinaani... 

Olin hämilläni ja vihainen samaan aikaan kun sosiaalityöntekijät saapuivat, en tiennyt mitä tehdä. Sosiaalityöntekijät käskivät poikaystäväni lähtemään pois ja sanoivat, että minun pitää mennä pakkaamaan hetken keskustelun jälkeen.

Menin huoneeseeni, heti ensimmäisenä näin ikkunan. Kukaan ei ollut katsomassa, että en karkaisi, se olisi mahdollisuuteni paeta. En kuitenkaan paennut. Pakkasin vaatteita ja muutaman tärkeän asian. Katsoin vielä hetken ikkunaan, mitä tapahtuu jos lähden sossujen mukaan tai mitä jos karkaisin nyt. Huomasin kuitenkin kävelleeni jo keittiöön äidin ja sosiaalityöntekijöiden luokse.

Lähdin sosiaalityöntekijöiden kanssa taksiin ja taksilla vastaanottokotiin, istuimme taksissa takana ja sosiaalityöntekijät olivat minun molemmilla puolillani. Näin he kai ehkäisivät, etten hyppää/karkaa autosta. Äiti tuli perässämme omalla autollaan. En ole varma, mutta isänikin tuli kai keskusteluun vastaanottokotiin (äitini ja isäni ovat eronneet kun olin 3 vanha). Saapumiskeskustelussa olin täynnä raivoa ja ahdistusta. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihasin äitiäni, vihasin elämääni ja vihasin kaikkea sillä hetkellä. Olin niin pettynyt kaikkeen. Itkin, itkin ja muutuin agressiiviseksi, revin pussit rikki, missä oli kaikki vaatteeni ja tavarani. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, muistan silti hyvin kun istuin siinä tuolilla ja olin täynnä raivoa ja hämmennystä.
Keskustelusta en muista mitään mitä puhuimme, luultavasti miksi olen siellä ja miten tästä edetään.

Keskustelu jälkeen siirryin osastolle, vastassa oli jo muutama vastaanottokodin nuorta. He katsoivat minua hölmistyneesti ja ivallisesti. Olin itkenyt, sekä pukeuduin mustiin. Vaatteet, hiukset, meikit ja kaikki tummaa. Ketjujakin oli housuissa. Ohjaajani saattoivat minut uuteen huoneeseeni. Se oli järkyttävä. Huoneessa oli ikivanha kova sänky, yksi hyllykkö, matto, tuoli ja pöytä. Lattia oli kulunut ja ruma, seinät olivat betonia ja sinne oli piirretty mm. sieniä. Verhot ikkunoissa oli hyvin ohuet, joten ulkoolta tuleva valo paistaa läpi. Hienoa, mitähän vielä.

Ohjaajat esittelivät minulle paikat ja antoivat varastosta minulle shampoon, hoitoaineen, suihkusaippuan, pyyhkeen, vuodevaatteet, rasvan, hammasharjan ja tahnan. En saanut lähteä muutamaan päivään sieltä minnekään. Ovet olivat lukossa ja ikkunoita ei saa auki. Missään ei ollut pääsyä ulos, eikä minulla saanut olla puhelinta.

Tästä alkoi sota ohjaajien, muiden nuorten sekä itseni kanssa. Säännöt olivat tiukat ja niissä ei joustettu.

Syyt miksi minut huostaanotettiin:

 - Huumeet

 - Alkoholi

 - Epämääräinen kaveripiiri

 - Varastaminen

 - Huono koulumenestys

 - Hallusinaatiot

 - Tulehtuneet välit äidin kanssa

 - ''Hatkailu'' eli kotoa karkailu

 - (en muista ihan kaikkia syitä, mutta tuossa osa)

Terveisin, kauhukakara

Olikin ihan kiva lähteä ystävän kanssa shoppailemaan, oli kyllä tuskaisia ja ahdistavia hetkiä, mutta tein sen silti! Ostin 2 paitaa, hupparin ja neuleen. Olen tosi tyytyväinen ostoksiini! :)

Kotiin päästyäni sain puhelun eräältä ystävältäni, meillä oli ollut aikaisemmin riitaa, mutta hän halusi sopia ja nähdä minua. Pyysi mukaan kahden ystävänsä kanssa käymään toisessa kaupungissa yli 100km päässä täältä pääkaupunkiseudulta. Olin kotona vasta 3 jälkeen aamuyöllä, mutta ihan kivaa oli! Silti harmittaa, ettei tullut otettua lääkettäni, Propralia. Huh, kun tärisin tavatessani uusia ihmisiä.

Jatkan tarinaani...

Otimme äitini kanssa usein yhteen (sanoin). Äitini ei koskaan käynyt minuun käsiksi, vaikka niin uhkasikin. Muistan vieläkin hyvin vaikka siitä on jo aikaa, kun äitini sanoi näin: ''Tekis mieli lyödä sinua, mutta mun käteni tahriintuisi!!'' Ystäväni oli siinä vieressä kuulemassa ja näkemässä äitini ja minun tappelun.

Tappelimme aina. Nykyään olemme kuitenkin läheisiä ja pystyn puhumaan äidilleni kaikesta.

Jatkoin rahan ja pillereiden varastamista äidiltäni. Jäin monesti kiinni, mutta olin sokea ja kuuro koko asialle. En ajatellut asiaa, varsinkin kun välimme olivat niin tulehtuneet.

Menin kahdeksi viikoksi turvataloon asumaan, koska emme pystyneet asumaan yhdessä äitini kanssa. Enkä edes halunnut olla lähelläkään häntä. Kahden viikon päätyttyä oli keskustelu turvatalossa, en muista osallistujia, mutta ainakin minä, äitini ja turvatalon työntekijä. Menin kotiin asumaan.

Rupesimme seurustelemaan Kallen kanssa. Muutama päivä sen jälkeen karkasin kotoaja kun menin kotona käymään hakemaan jotain. Äitini käyttäytyi hyvin kummallisesti ja yritti viivästyttää lähtöäni kaikin keinoin. Ihmettelin äitini käytöstä kunnes ovikello soi.

Äitini avasi oven ja sisään astui kaksi sosiaalityöntekijää. Olin sokissa.

Terveisin, idiootti

Why this is so hard to me?

Nukuin viimeyön huonosti. Olen yrittänyt korjata unirytmiäni tuloksetta, miksi on niin vaikeaa saada unta?
Tänään menen shoppailemaan ystäväni kanssa, joka kylläkin pakotti minut ulos. Olen kyllä liian monta kertaa jättänyt menemättä ulos hänen kanssaan (tekosyitä ladellut, etten voi nähdä). En vaan halua lähteä ulos! En itsekään ymmärrä mikä siinä on niin ylitsepääsemätöntä ja vastenmielistä. Ihan hyvä, että ystäväni nyt pakotti minut, muuten mökkihöperöityisin lopullisesti. Tosin koulut alkavat muutaman viikon päästä, käyn siellä kyllä säännöllisesti. Koulustakin matkaan kyllä heti kotiin. Olen kotona koko loppupäivän. Turvassa.

Haluaisin tietää, että onko joillekin muille vaikeaa lähteä ulos, ihmistenilmoille. Tottahan heitä on, mutta en tunne tai tiedä yhtäkään.

Terveisin, itseensä pettynyt

I can't see you

Sen vuoden syksynä muutuin täysin. Ennen olin kiltti ja hiljainen, nyt kun Kalle oli vetänyt minut uusiin kaveripiireihin jäi myös Elena taakse. En tiedä, miksi erkaannuimme ystäväni kanssa. Pääsin amikseen opiskelemaan, mutta en viihtynyt siellä muutamaa kuukautta pidempään, koska uusi ystäväpiiri veti minut mukanaan. Sain tuosta kaveripiiristä ystäväkseni erään tytön (kutsutaan häntä nimellä Minna). Minna oli ihana, ihan kuin sielunsiskoni. Hän oli minua pari vuotta nuorempi, mutta tulimme todella hyvin juttuun keskenämme. Hän oli huumorintajuinen, ystävällinen, sosiaalinen, huomioon ottava, villi ja vapaa. Tosin hänkin salasi hyvin oikean minänsä.

Aloin pukeutua mustiin ja värjäsin hiuksenikin mustiksi, ja yritin kuulua kovasti tähän ''heviporukkaan''. Vaikka tiesin, ettei se ole yhtään minua, yritin sopeutua. Porukassa rupesi ilmentymään paljon syrjintää ja paskanpuhumista seläntakana. Luultavasti kaikista puhuttiin paskaa, toisista enemmän. Tässä porukassa ei puuttunut draamaa, angstia tai yllättäviä tilanteita. Muistan aina, kun istuttiin eräässä puistossa myöhään yöllä ja dokattiin jokaikinen päivä. Talvella hytistiin ja hengattiin kauppakeskuksissa ja kävelytunneleissa (kuin mitkäkin idiootit). Nykyään hävettää ja halveksun ihmisä, jotka nään juomassa edellämainituissa tiloissa.

Ensimmäisen pillerikokeiluni jälkeen tapahtumat eivät loppuneet siihen. Otin äitini lääkekaapista pillereitä ja vedin ne alkoholin kanssa. Olin monesti taas niin sekaisin, ettei puheestani saanut mitään selvää, näin kaiken neljänä, enkä nähnyt edes junan lähtöaikaa isoilta screeneiltä. Oliko se hienoa? En tiedä, mutta niin pakenin pahaa oloani.

Ehkä kaikki alkoi purkautumaan tuossa vaiheessa. Koko peruskoulun ajan olin se kiusattu ja syrjitty tyttö. Milloin heitettiin teippejä hiuksiin, laitettiin pulpettiin uhkauksia, milloin levitettiin minusta juoruja koko luokalle niin,että koko koulu nauroi minulle. Pakotettiin tekemään asioita mitä en halunnut tehdä, ja sekin käännettiin minua vastaan niin, että koko luokka nauroi. Vihaan niitä aikoja, vihaan niitä ihmisiä. Sain yläasteella tietää, että isosiskoni on narkkari ja hänet on raiskattu ainakin kaksi kertaa. Asian kuuleminen järkytti minua kovasti. Aina kilttinä ja rauhallisena pitämäni sisko oli koukussa koviin huumeisiin. Ja toinen raiskaajista oli perheen läheinen tuttu. Asia aiheutti minussa pelkoa, surua ja ahdistusta. Mietin pitkään asiaa. En voinut millään uskoa siskostani tuota. Isäni ja äitini kielsi minua sen jälkeen näkemästä siskoani ilman jomman kumman vanhemman läsnäoloa. Se ahdisti minua.

Äitini teki muuttumiseni jälkeen monta lastensuojeluilmoitusta.

Terveisin, surullinen pikkusisko

My choice

 Haluan vielä kertoa, että nämä tarinat ovat tosia ja kerron tarinani, jotta olisi helpompi päästä maailmaani. Miksi minä olen nyt tällainen, miksi sairastan masennusta ja paniikkihäiriötä. Miksi en halua tai jaksa olla yhtään ihmistenilmoilla. Miksi työnnän ympärillä olevat ihmiset pois luotani. 

Haluan vain kertoa teille tarinani, ja elämääni nykypäivänä. Haaveitani ja mietteitäni.

   Kalle oli kiehtova poika, hän oli kaikkea sitä mistä salaa unelmoin. Hän oli mysteerinen, sosiaalinen, erittäin huumorintajuinen, rohkea, villi ja vapaa sekä osasi ottaa minut huomioon. Ihastuin häneen samantien. Ihailin häntä salaa. Toisena Tuska -festivaalipäivänä valmistauduin päivään hyvin. Meikkasin ja mietin pitkään sopivia vaatteita, mitä laittaisin päälleni. Pitäisikö Kalle minusta? Junaa odotellessani päätin napata Kallen antaman pillerin ja join kaljaa päälle. Odotin noin 10 minuuttia kunnes päätin ottaa toisenkin, koska toinen ei vaikuttanut yhtään (tiedän, olin typerä ja kokematon näissä asioissa).

  Matkalla Helsingin keskustaan pillerit rupesivat vaikuttamaan. En muista tarkkaan mitä vaikutuksia pillereillä oli, mutta päästyäni festivaaleille sammuin lähes samantien Kallen syliin. En tiedä kauanko siinä nukuin, mutta hän herätti minut kun hänen oli pakko päästä virtsaamaan. Huomasin erään kaverini festivaaleilla, tai en tiedä huomasiko hän minut. Olin ihan sekaisin, näin kaiken sumeana ja en meinannut pysyä hereillä. Ystäväni kertoman mukaan olin kuulemma nukahtanut pystyyn ja kuolannut. Päätin mennä kotiin koska oloni oli niin sekava ja en pysynyt hereillä. 

  Matkalla kotiin olin tietenkin nukahtanut junaan, heräsin jossain vaiheessa ja edessäni istui nainen ja katsoi minua huvittuneesti. Olin taas kuolannut ja ilmeisesti nukkunut suu apposen auki. Oli varmaan erittäin hieno näky. Yritin kysyä naiselta, että missä olemme, koska tosiaan en nähnyt kunnolla, mutta samalla huomasin, että olin menettänyt lähes kokonaan puhekykyni.  Hän ei saanut mitään selvää puheestani. En osaa sanoin kuvailla sitä fiilistä. Vaikka tapahtuneesta on aikaa, voin muistaa kuin eilisen sen fiiliksen kun heräsin siinä junassa ja yritin naiselle mongertaa. Menin paniikkiin, koska en nähnyt enkä pystynyt puhumaan. Hyppäsin seuraavalla pois junasta, koska minulla ei ollut hajuakaan missä olin. Olinko mennyt oman pysäkin ohi. Pysäkki ei ollut oma, muistikuvat katkeaa. Seuraavan kerran herään juna-aseman penkiltä - kuolaamasta. 

  Hyppäsin seuraavaan junaan, jotta pääsisin joskus kotiini. Seuraavan kerran muistan kun saavun kotiin ja terassilla odottaakin jo äiti kahden ystävättärensä kanssa. He saattoivat minut sänkyyni, jotta nukkuisin pääni selväksi. Kellon aikaa en muista, mutta myöhemmin äiti tuli toisen ystävänsä kanssa herättelemään minua, että olenhan hengissä. Olin äitini mukaan yrittänyt kuulemma lyödä häntä, itselläni ei ole mitään muistikuvaa (enkä yleensä käyttäydy agressiivisesti). Aamulla äiti vei minut huumetesteihin läheiseen sairaalaan.

Testeissä osoittautui positiiviseksi Bentsodiatsepiini.

Everywhere i go

   Ystäväni kanssa, kun matkustimme toiseen kaupunkiin ei jännitystä puuttunut. Niihin aikoihin kuuluu paljon muistoja, itkua, naurua, draamaa, ahdistusta, vihaa ja pelkoa. Olivat ne kuitenkin ensimmäisiä kertojani kun vedin kännejä. Ensimmäisiä kertoja miesten kanssa lähellä olemisesta (en ollut koskaan ollut missään läheisyyksissä miesten kanssa, olin siis neitsyt). Ja muistan kerran kun eräs minua muutaman kuukauden nuorempi jätkä, otti minut skootterinsa kyytiin ja ajoi jonnekin koululle. Olin kännissä. Hän olisi halunnut seksiä, mutta itse en ollut varma tai valmis siihen. Enhän edes tuntenut tuota poikaa, olin tutustunut samana iltana häneen. Onneksi hän sitten ajoi meidät takaisin muiden luo (samana iltana tapahtui myös se kun laitoin huomaamattani käteni kertakäyttögrilliin). Muistan vieläkin sen kun käteni siihen osui ja sihahti, en edes huomannut sitä heti, koska olin niin pahasti juovuksissa. Ystäväni huomasivat kyllä heti ja menivät ihan paniikkiin, ja vielä enemmän paniikkiin kun sinne järveen juoksin. 

  Kerran samaisessa kaupungissa vieraillessamme päätimme ostaa viinaa, mutta koska olimme alaikäisiä jouduimme pyytämään erästä nistiä hakemaan meille. Tuplahinta siitä viinapullosta piti maksaa, koska se otti hakupalkkana pullon hinnan. Elena myös kertoi samana iltana perheestään (hän on ulkomaalainen). Elena kertoi, että hänen veljensä, siskonsa ja isänsä pahoinpitelevät häntä usein, eikä hän kestä sitä. En tiedä heidän kulttuuritavoistaan mitään, mutta kai hän teki jotain väärin, mikä oli perheessä ja heidän kulttuurissaan kiellettyä. Elenan kertomat tarinat satutti minua sisimmissäni, itkimme yhdessä monta tuntia kaupungissa. Ystävämme olivat kadonneet muualle. Minulla oli samaan aikaan joku oma kriisi ja purkauduin hänelle siitä, itkimme lisää.

  Yhdeksännen luokan loppuvaiheessa kaikki oli pahentunut, lintsasimme, varastimme, ryyppäsimme ja tappelimme perheidemme kanssa. Aloin myös itse muuttua tavattuani erään pojan. Hän oli samassa koulussa kanssamme (tarkkailuluokalla). Hän vei minut Tuska -festivaaleille (en muista oliko vuosi 2006 vai 2007). Tutustutti minu tummiin pukeutuviin kavereihinsa. Muistan kun nauroin mielessäni ihmisille, joilla oli shokkiväreillä värjättyt hiukset. Heillä saattoi olla myös erittäin yliampuvat meikit ja vaatteet, tietämättäni että olisin joku päivä yksi heistä. Sinä iltana tutustuin uusiin ihmisiin, dokasin ja pidin hauskaa uusien tuttavuuksieni kanssa. Illalla samassa koulussa oleva poika (joka siis tutustutti ja vei uuteen porukkaan, kutsutaan häntä vaikka Kalleksi) saattoi minut kotiin ja antoi minulle jotain pillereitä. Hän sanoi, että niillä saa pään sekasin ja tulee mukava olo. Hän pyysi, että tulisin taas huomenna Tuska -festivaaleille, suostuin. Ja päätin ottaa pillerit vasta seuraavana Tuska -päivänä. Arvaamatta, että siitä alkoi helvettini.

Terveisin, eksynyt

Thoughts

   Heräsin. Vaikken vielä haluaisi. Uni on nykyään paras tapa paeta todellisuutta. Pakenen todellisuutta myös pelaamalla pelejä, ja uppoutumalla niihin eritavalla kuin kukaan muu.  En halua päästää irti. Ei, en halua tänäänkään lähteä ulos, ehkä ensiviikolla. Jos silloinkaan.

Osa minusta haluaa ulos, haluan nähdä maailmaa, haluan olla ystävieni kanssa ja ihailla luontoa. Jokin kuitenkin kertoo minulle, että ei. Ei lähdetä ulos, siellä on ihmisiä. He halveksuvat, pilkkaavat ja puhuvat pahaa sinusta. Katsovat kuin ei olisi ennen ihmistä nähnyt. En pidä ihmisjoukoista, en pidä ihmisistä joita en tunne. Ylitsepääsemätön este. Olen mieluummin kotona, yksin, kuin ulkona missä on paljon ihmisiä. Kaupassa käyminenkin on välillä yhtä tuskaa. Vihaan ruokakaupassa käymistä, vielä enemmän vihaan sitä kun ostan alkoholijuomia ja myyjä kattoo minua kuin idioottia ja kysyy henkkareita inhottavalla äänensävyllä. Näytänkö oikeasti noin kamalalta? Ei, näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen. Kuulen usein ihmisiltä, että näytän nuoremmalta mitä oikeasti olen ja joutuvat hieraisemaan silmiään, että uskovat etten oikeasti ole 15, vaan 19.

Vaikeaa masennusta, paniikkihäiriötä ja kaikkea ennen, mitä olen nyt olin kahdeksannen luokan puolivälissä kun luokalleni tuli uusi tyttö. Ennen kun hän tuli luokalleni olin luokan hylkiö, sylkykuppi ja yleinen kiusaamisen kohde. Kutsutaan tyttöä vaikka nimeltä Elena. Elena oli iloinen, seikkailunhaluinen, rohkea ja ennen kaikkea sosiaalinen. Tulimme heti juttuun. Rupesin polttamaan salaa tupakkaa hänen kanssaan, lintsasimme tunneilta, haistattelimme opettajille ja matkustimme junalla pitkän matkan toiseen kaupunkiin kesken koulupäivän. Mistäkö sain rahat lähes jokapäiväiseen junareissuun? Varastin äidiltä. Väärin, niin väärin. Tiesin sen silloin, mutta uuden ystäväni kannustamana olin valmis kaikkeen. Dokasimme kaupungissa jonne aina matkustimme, saimme paljon uusia ystäviä. Olin jopa niin sekaisin, että en läheskään aina muistanut koko illan tapahtumia. Poltin kerran avokämmeneni kertakäyttögrilliin ja juoksin kuulemma samantien läheiseen järveen (palaneen käteni kanssa). Kaupunkireissuille mahtui naurua, itkua, draamaa, sekoilua ja ennen kaikkea noloja kommelluksia. Äitini joutui myös eräs yö hakemaan minut tuolta kaukaisesta kaupungista keskellä yötä nukkuvan pikkuveljeni kanssa (koska ei voinut jättää pientä lasta yksin kotiin). Olin niin kännissä ja olin päättänyt, että en mene kotiin sinä yönä. Äitini löysi minut sitten muutaman tunnin kaupunkiajelun päätteeksi. Se oli vasta alku kaikelle.

Kerron seuraavassa blogimerkinnässä lisää.

Terveisin, huono tytär