Erosin miehestäni muutama viikko takaperin. Aluksi hän ei reagoinut asiaan mitenkään ja ajattelin, että tosiaan hän ei välittänyt minusta pätkääkään. Nyt olen kuitenkin saanut muutamat tekstiviestit häneltä ja hän tuli jopa eilen kylään luokseni. Kavereina tietysti. Vai voiko tuota sanoa kaverisuhteeksi enää? Molemmilla hiukan vaivaantunut ja varautunut olo. Tai mitkä sanat olisivat oikeita kuvailemaan sitä tilannetta? Vietimme kuitenkin ihan mukavan illan, pelasimme ja katsoimme leffan yhdessä.
Pyysin häntä jäämään yöksi ja suostui, mutta hänelle oli aivan ylitsepääsemätöntä nukkua patjalla. Yöllä mentyämme nukkumaan hän nimittäin sanoi, että haluaisi lähteä kotiin. Hänen mielestään välttelin häntä ja koko tilanne kanssani oli outoa. Huomaan hänellä olevan vielä voimakkaita tunteita minua kohtaan, hän silitteli ja halaili minua. Mikä miehelle on niin suuri este, että ei voi tehdä asioiden eteen mitään?! Minä olin se joka piti suhdetta pystyssä, minä olin se joka suostui kaikkeen tahtomattaan ja minä olin se joka jakoi jakamattoman huomionsa hänen kanssaan. Mitä minä sain? En mitään. En enää kestänyt, joten jätin hänet.
Ehkä todella olen etäinen, en tunne häntä kohtaan samoin niin kuin ennen. Välillämme on muuri. Omalle kumppanillehan pitäisi pystyä puhumaan kaikesta, olemaan oma itsensä ja tuntea olevansa ''turvassa''. Luottamus on siis tärkeä. Kasvoin hiljaa erilleen hänestä, en voinut olla oma itseni, en voinut puhua hänen kanssaan yhtään mistään (vastausta yhtään mihinkään kysymykseen oli turha odottaa). Kaikki meni täysin usvan sisällä tai suhteemme on edelleen usvan keskuksessa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi tuntea häntä kohtaan.
Se miksi kirjoitan tätä nyt, on se kun eilen yöllä mieheni oli hirmu levoton ja omituinen. Sitten kun yritimme nukkua, se alkoi.... hän TEKO ITKI!!!! Miksi, miksi, MIKSI ?!?!?! En ole ikinä nähnyt hänen itkevän ja on itsekin sanonut, ettei ''osaa'' itkeä. Minä en vaan ymmärrä tekoitkua, ei herätä minkäänlaista sympatiaa vaan päinvastoin se herättää minussa inhoa ja hämmennystä. Vihaan. Miksi pitää tekoitkeä? Tuo herättää minussa niin voimakkaita tunteita viitaten menneisyyteeni ja Kalleen. Kalle nimittäin jäi rysän päältä kiinni, kun löysin hänet kaulailemasta parhaan ystäväni kanssa. Muistan vieläkin kun vedin Kallen suorilta jaloilta katukivetykseen... miten voisin unohtaa ikinä sitä iltaa?! Myöhemmin sinä iltana keskusteltaessani Kallen kanssa tapahtuneesta hän tekoitki. Muistan sen niin selvästi, vaikka en haluaisikaan.
Valehtelin itselleni sisälläni, että Kalle tosiaan oli pahoillaan. Huijasin itseäni kaikessa, vaikka tosiasiassa olin täysin oikeassa joka kerta kun Kalle valehteli päin naamaa, petti tai mitä ikinä tekikään. Syyllistyn tuohon nykyään edelleen. Uskottelen itselleni olevani väärässä ja että vika on minussa - missäs muussakaan? Antaessani teon anteeksi, se oli yksi pahimmista virheistäni. Kadun sitä.
Tämän takia, en voi missään tapauksessa ymmärtää tekoitkua. Ikinä, missään tapauksessa. Se herättää sellaista inhoa, jota en ymmärrä. Toistan itseäni: Miksi ihmisen pitää oikeasti tekoitkeä? Mitä ihminen yrittää sillä saavuttaa? Kallen tapauksessa kalastella anteeksianto ja olla itse pahoillaan, että jäi kiinni. Mutta mitä yökyläläiseni yritti saavuttaa? Saada huomioni? Antaakseni hellyyttä ja ehkä anteeksi kaiken?
Siinäs sitten ''itkee'' rauhassa. En enää suostu katsomaan sellaista. Oppikoon puhumaan ja kertomaan tunteistaan minulle ääneen. Tehköön oikeasti asioiden eteen jotain. Suhteessa PITÄÄ olla valmis kompromisseihin ja tekmään välillä asioita, joista itse ei niin välitä.
Miehen lähtiessä illalla hän suuteli huulille ja sanoi minulle: ''Olet rakas''.
En tiedä miten reagoida. Kuka pystyy tuhoamaan muurin välillämme?
Yksi asia on kuitnekin varmaa: Entiseen ei ole paluuta.
Terveisin, usvan tyttö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti