Rollercoaster in my head

Erosin miehestäni muutama viikko takaperin. Aluksi hän ei reagoinut asiaan mitenkään ja ajattelin, että tosiaan hän ei välittänyt minusta pätkääkään. Nyt olen kuitenkin saanut muutamat tekstiviestit häneltä ja hän tuli jopa eilen kylään luokseni. Kavereina tietysti. Vai voiko tuota sanoa kaverisuhteeksi enää? Molemmilla hiukan vaivaantunut ja varautunut olo. Tai mitkä sanat olisivat oikeita kuvailemaan sitä tilannetta? Vietimme kuitenkin ihan mukavan illan, pelasimme ja katsoimme leffan yhdessä.

Pyysin häntä jäämään yöksi ja suostui, mutta hänelle oli aivan ylitsepääsemätöntä nukkua patjalla. Yöllä mentyämme nukkumaan hän nimittäin sanoi, että haluaisi lähteä kotiin. Hänen mielestään välttelin häntä ja koko tilanne kanssani oli outoa. Huomaan hänellä olevan vielä voimakkaita tunteita minua kohtaan, hän silitteli ja halaili minua. Mikä miehelle on niin suuri este, että ei voi tehdä asioiden eteen mitään?! Minä olin se joka piti suhdetta pystyssä, minä olin se joka suostui kaikkeen tahtomattaan ja minä olin se joka jakoi jakamattoman huomionsa hänen kanssaan. Mitä minä sain? En mitään. En enää kestänyt, joten jätin hänet.

Ehkä todella olen etäinen, en tunne häntä kohtaan samoin niin kuin ennen. Välillämme on muuri. Omalle kumppanillehan pitäisi pystyä puhumaan kaikesta, olemaan oma itsensä ja tuntea olevansa ''turvassa''. Luottamus on siis tärkeä. Kasvoin hiljaa erilleen hänestä, en voinut olla oma itseni, en voinut puhua hänen kanssaan yhtään mistään (vastausta yhtään mihinkään kysymykseen oli turha odottaa). Kaikki meni täysin usvan sisällä tai suhteemme on edelleen usvan keskuksessa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi tuntea häntä kohtaan.

Se miksi kirjoitan tätä nyt, on se kun eilen yöllä mieheni oli hirmu levoton ja omituinen. Sitten kun yritimme nukkua, se alkoi.... hän TEKO ITKI!!!! Miksi, miksi, MIKSI ?!?!?! En ole ikinä nähnyt hänen itkevän ja on itsekin sanonut, ettei ''osaa'' itkeä. Minä en vaan ymmärrä tekoitkua, ei herätä minkäänlaista sympatiaa vaan päinvastoin se herättää minussa inhoa ja hämmennystä. Vihaan. Miksi pitää tekoitkeä? Tuo herättää minussa niin voimakkaita tunteita viitaten menneisyyteeni ja Kalleen. Kalle nimittäin jäi rysän päältä kiinni, kun löysin hänet kaulailemasta parhaan ystäväni kanssa. Muistan vieläkin kun vedin Kallen suorilta jaloilta katukivetykseen... miten voisin unohtaa ikinä sitä iltaa?! Myöhemmin sinä iltana keskusteltaessani Kallen kanssa tapahtuneesta hän tekoitki. Muistan sen niin selvästi, vaikka en haluaisikaan.

Valehtelin itselleni sisälläni, että Kalle tosiaan oli pahoillaan. Huijasin itseäni kaikessa, vaikka tosiasiassa olin täysin oikeassa joka kerta kun Kalle valehteli päin naamaa, petti tai mitä ikinä tekikään. Syyllistyn tuohon nykyään edelleen. Uskottelen itselleni olevani väärässä ja että vika on minussa - missäs muussakaan? Antaessani teon anteeksi, se oli yksi pahimmista virheistäni. Kadun sitä.

Tämän takia, en voi missään tapauksessa ymmärtää tekoitkua. Ikinä, missään tapauksessa. Se herättää sellaista inhoa, jota en ymmärrä. Toistan itseäni: Miksi ihmisen pitää oikeasti tekoitkeä? Mitä ihminen yrittää sillä saavuttaa? Kallen tapauksessa kalastella anteeksianto ja olla itse pahoillaan, että jäi kiinni. Mutta mitä yökyläläiseni yritti saavuttaa? Saada huomioni? Antaakseni hellyyttä ja ehkä anteeksi kaiken?

Siinäs sitten ''itkee'' rauhassa. En enää suostu katsomaan sellaista. Oppikoon puhumaan ja kertomaan tunteistaan minulle ääneen. Tehköön oikeasti asioiden eteen jotain. Suhteessa PITÄÄ olla valmis kompromisseihin ja tekmään välillä asioita, joista itse ei niin välitä.

Miehen lähtiessä illalla hän suuteli huulille ja sanoi minulle: ''Olet rakas''.
En tiedä miten reagoida. Kuka pystyy tuhoamaan muurin välillämme?

Yksi asia on kuitnekin varmaa: Entiseen ei ole paluuta.


Terveisin, usvan tyttö

Kirje miehelleni

Mietin välillä, että miksi haluan uskotella itselleni aina, että suhteemme voi hyvin kaikki on hyvin. Minussa on vika. Käännät aina kaikki minun vioikseni ja virheikseni tai sitten kuittaat asiat sillä, että sinä olet tuollainen et voi sille mitään ja suhde ei voi toimia ellei hyväksy toista sellaisena kuin se on. Niinhän se on, mikset siis hyväksy minua sellaisena kuin olen?

Suhteemme alkuaikoina olit unelmieni täyttymys, sait minut niin onnelliseksi ja iloiseksi. Pitkästä aikaa tunsin tunnelin päässä valoa. Olit huomaavainen ja soitit usein pitkiä puheluita. Olit myös harvinaisen rehellinen kaikesta, huomasin, että et yritä salata mitään ja olet rehellinen asioista minulle. Arvostin sitä suuresti edellisen kurjan ja valheellisen suhteeni jälkeen. 

Tulin raskaaksi. Olin järkyttynyt, surullinen, ahdistunut ja pelokas. Olenhan vielä niin nuori, ilman koulutusta ja vakituista työtä, en pystyisi huolehtimaan, mutta en haluisi ''tappaa'' lastani. Tuit minua niin paljon kuin pystyit, tuit minua päätöksen tekemisessä. Arvostin sitä sekä että et kertoessani hermostunut ja sanonut välittömästi, että abortti olisi tehtävä. Päädyimme yhdessä kuitenkin,että teen abortin. En pystynyt siinä elämän vaiheessa pitämään lasta. Oma psyykkinen että fyysinen jaksamiseni ei olisi riittänyt ja minulla ei ole töitä tai koulutusta turvatakseni lapseni onnellisen/hyvän elämän. Hyvä kun silloin tai nytkään pystyn huolehtimaan itsestäni. (kerron abortista myöhemmin enemmän). Olin ikionnellinen, kun tulit tuekseni sairaalaan tehdessäni raskauden keskeytyksen ja olen edelleen iloinen, että olit  silloin tukenani.

Tämän jälkeen sinussa alkoi näkyä huonoja piirteitäsi. Et vienyt ikinä minua kotimme ulkopuolelle, olimme aina jommalla kummalla. Neljän seinän sisällä. Et ollut kyllä aikaisemminkaan vienyt, mutta silloin asia alkoi häiritsemään minua. Myöhemmin kuittasit asiat sillä, että et ole vienyt muitakaan tyttöystäviäsi kaveriporukkoihisi, leffaan tai kahville. Leffaan ja kahville vieminen kuulemma myös ahdistaa sinua. Painoin asian villasella.

Et puhu. Olet mykkä. Vastaat aina kaikkeen ja kaikkiin ''emt'', ''en tiiä'', ''kyl salee/en salee'' ja jne. hyvin lyhyesti. Hyvä kun vastaat kysymykseeni ''Mitä kuuluu?''. Et kerro asioistasi tai päätöksistäsi mitään. Et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja. Sen takia aina ihan sama mistä puhun vaikka itselleni hyvin tärkeistä asioista, suhteeseemme liittyvistä asioista tai muuhun, niin et osaa sanoa mitään ja olet unohtanut kaiken sanomani puolen tunnin sisään. Ja arvaa miltä tämä tuntuu minusta? - No eihän se sinua kiinnosta.

Et tullut luokseni enään kyläilemään, tuurilla kerran viikossa ja senkin eteen piti tapella. Olet kuulemma niin laiska, ettet jaksa tulla luokseni bussilla ja et pidä autolla ajamisesta ruuhkassa. Asuin siis liian pitkälllä, bussilla matkaa 30min. Minä en tullut luoksesi, koska et pyytänyt. Miksi vain minun pitäisi huolehtia asioista milloin näemme ja kumman luona? Ehei, en ole vastuussa yksin suhteesta, sinunkin pitäisi osallistua sen ylläpitoon. 

Tässä on vastaus siihen miksi en viihtynyt ikinä luonasi: Asut edelleen mutsisi helmoissa ja vaikka äitisi on paikalla kerjäät seksiä. EI kiitos, silti ruikutat. Toisekseen, MIKSI HITOSSA SUN PITÄÄ TUPAKOIDA SINUN HUONEESSASI??? Koko huone haisee ihan paskalle ja lattioilla saattoi olla tupakan tuhkaa. YÖK. Kolmanneksi, me ei ikinä tehty sun luona mitään muuta, kuin ehkä katottu miehen puolikkaita tai urheilua. Tai sitten kerjäsit seksiä. Taas. 

Unohdin melkein mainita, että sekin vaikutti sinun jaksamiseesi tulla minun luokseni kylään, että saatko seksiä. Jos et saa niin sanoit aina tunnin ennen luvattua näkemistä, että et jaksakaan tulla luokseni. Aina ja joka kerta sitä pitäisi tehdä. Ärähdit aina, kun sanoin tiukasti ei. Olen kuulemma maailman pihein ja että minun tulisi miettiä, millaista suhteemme on 20 vuoden päästä, kun seksi on jo nyt tälläista. Vastaan aina tähän, että sinun tulisi miettiä miksi seksielämämme on tällaista, kuin se nyt on:

- Et jaksa tulla näkemään minua, tyttöystävääsi, ellet saa seksiä.

- Et osaa keskustella kanssani mistään, et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja olemmehan aina suurimman osan yhdessäolostamme hiljaa vaikka kuinka yrittäisin avata jutun juurta - mutta sinua ei kiinnosta mikään

- KAIKKI asiat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Paitsi se, että saat seksiä.

- Emme käy yhdessä ikinä missään (en ole nähnyt kaikkia kavereitasi, emme käy kahvilla tai elokuvissa tai missään muuallakaan)

- Et huomioi enää minua millään tavalla, saatan kyllä kuulla negatiivisia kommentteja silloin tällöin. Missä ne kaikki hellyydenosoitukset, kehut ja muut pienet huomionosoitukset? Tämän kuittasit sillä, että minulla on todella huono itsetunto. Selvä.... 

- Seksiä, seksiä, seksiä... ei joka kerta tarvitse, haluaisin nähdä sinua joskus niin että tapaamisella ei olisi seksiä. 

Siinä syitä, miksi lähinnä seksin suorittaminen on vain pelkkä pakko. Suoritus. Se ei tunnu miltään enään, paitsi pakolta, ahdistavalta, tyhjältä ja mitättömältä. Vai miltä sinusta tai teistä lukijat seksi tuntuisi tuon jälkeen? Kun se on pelkkää painostusta. Sen suorittaminen tuntuu niin tyhjältä, että sillä ei ole enää itselleni mitään merkitystä - muutuin ''maailman piheimmäksi''.

Seksistä ja seksielämästä puhuminen on ehkä tabu vielä tänäkin päivänä, mutta minun oli pakko purkaa tämä tähän ja ehkä joku jolla on samoja kokemuksia herää ehkä tämän luettuaan. Onko tämä rakkaus aitoa? Olenko miehelle vain seksipartneri? Pitäisikö erota? Onko vika vain ja ainoastaan minussa?

Kaiken tämän lisäksi kehut kaikkia erittäin kauniita naisystäviä seksikkäiksi ja muiksi facebookissa. Sinänsä asia ei haittaisi niin paljoa (pidän itsekin muita miehiä todella komeina ja naisia seksikkäinä), mutta olit aikaisemmin tehnyt temput. Löysin keskustelun, jossa puhuit ystävättärellesi kuinka MINÄ olen vain miehelleni fuckbuddy ja että roikut minussa sen takia, koska et saisi seksiä muualta. Aiheesta kävitte paljon keskusteluja ja sanoit tytölle, kuinka haluaisit nähdä hänet suihkussa alasti ja kehotit häntä ottamaan kameran mukaan. Keskustelussa keskustelitte vaikka mitä törkeyksiä, jotka loukkaavat minua syvästi. 

Kaiken tämän kuittasit surkealla anteeksipyynnöllä ja sillä, että keskustelu oli vain ''läppää'', et tiedä miksi kirjoitit niin ja valehtelit vielä, että sinulla on ADHD? Anteeksi mitä?!?!?! Sillähän kuitataan ''huolimaton'' tekstittely.

Alle vuosi sitten menit ulkomaille ja mitä? Minä kuulin asiasta sattumalta kun ystäväsi soitti sinulle. Kysyin sitten, että oletko menossa ulkomaille ja vastasit myöntävästi. Tässä vaiheessa ajattelin, että matkasi olisi muutaman kuukauden päästä... Kysyessäni matkan ajankohtaa kerroit lähteväsi VIIKON päästä! Kiva kun et sitten aikaisemmin muistanut kertoa asiasta minullekin.

Ja minä olen antanut nämä kaikki sinisilmäisesti anteeksi. Olen halunnut ajatella, että asiat eivät tosiaan ole sanomasi mukaan niin kuin ne ovat. Vika on minussa, kuten olet minulle sanonut. En ole hyvä nainen, koska en anna seksiä 5 kertaa päivässä mukisematta. Kuvittelin kaiken muuttuvan hyväksi, kuvittelin korjaavani kaiken. Yritin kaikkeni suhteen onnistumiseksi. Tosiasia on, että olen ainoa joka pitää suhdetta yllä. Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi. Olen aina halunnut uskoa, että minä vaadin liikaa, en ole tarpeeksi hyvä ja vika tosiaan on minussa olethan itse herra täydellinen, aina ja kaikessa. Väärin, tosiasia on, että taidan vaatia liian vähän.

Tämä päättyy nyt tähän.

Terveisin, maailman pihein fuckbuddysi

ps. ...ja tässähän ei todellakaan ole vielä kaikki.

Harmaita hiuksia

Jäänyt kirjoittelu taas, mutta olen enemmän panostanut kouluun ja hoitanut muutto asioita. Saanut soitettua joka paikkaan muuttoilmoitukset ja muut. Varattua muuttoauto. Lukenut kokeisiin...

Maanantaina on sitten muutto. Aikataulu on tiukka, koska muuttoauto on vain 4,5h ajan käytössä. Mutta 2 kierrosta edes takas ja muutto on tehty :) 

Muuhun asiaan...

Blogin kirjoittelun aloitettuani olen huomannut ajattelevani menneitä ja menneet ajat sekä tapahtumat palaavat mieleeni. Olen tehnyt sellaisia asioita, joita kadun syvästi. Haluaisin pyytää anteeksi tuntemattomilta ihmisiltä, joille olen tehnyt pahaa. >> päätin poistaa tästä tekstiä, koska asia ei välttämättä kuulu jokaisten korville :)

Moni muukin tekemäni asia kaduttaa. Miksi olin täysi aivoton idiootti?! Mikä sai minut tekemään niitä asioita ja kulkemaan silloisen kaveriporukan mukana?

Muuton jälkeen kaivan erään kansion, jossa on asioita minusta noilta muutamalta vuodelta. Voisin ehkä kirjoittaa tänne joitakin pätkiä niistä papereista. En edes muistanut kaikkea, mitä luin niistä papereista, mm. ajasta jolloin jouduin vastaanottokotiin.

Tänään olen miettinyt paljon sitä aikaa, kun olin eräässä nuorisokodissa. Pakenin monesti ikkunastani, hyppäsin parin metrin korkeudesta. Kerran pakkasin jopa tavarani ja aikeeni oli lähteä, eikä koskaan palata. Kaaduin metrossa kantamukseni suuresta painosta ja metrossa olijat nauroivat. Raahasin ikuisuuden tuota painavaa säkkiä. En tajua miksi otin niin paljon tavaroita mukaani. Karkasin silloin erään tuttavan luo..... kämppä oli järkyttävässä kunnossa, hän itsekin oli (psyykkisesti ja fyysisesti), ei ollut rahaa, ei ruokaa. Kaikki oli paskaa ja kurjaa.

Terveisin, mennyttä katuva

Seven hours

Miten ihminen voi tulla näin pahalle tuulelle siivoamisesta? Oon ihan räjähtämispisteessä. Tiuskin äidille, vaikka hän on minua auttamassa isossa siivousurakssa ja pitäisi olla kiitollinen avusta. Joku sit naksahti päässä monen tunnin siivouksen jälkeen... En vaan kestä. Vihaan siivoamista.

Siivottiin tänään äidin kanssa n. 7h. Huh huh... Muuttaminen on niin rankkaa! Vaikka muutto on vasta kuun lopussa niin silti tehtiin jo ''loppusiivous''. Tietenki pitää viel ennen muuttoa imuroida, moppaa ja katsoa, että kaikki on siistiä ennen lähtöä. Pakko myöntää, et en oo ikinä siivonnu näin paljon ja näin pitkään.

Nyt kuitenkin koti kiiltää ja tavarat pakattuna :) Muutto sen kun lähenee ja lähenee...

Toiseen aiheeseen...

Oon ollu nyt viimesimmän kuukauden ajan kokoajan tosi huonolla tuulella... Kaikki ärsyttää. Mikään ei ole hyvin ja hirvee stressi. Äksyilen muille lähes syyttä. Miksi oi miksi? En osaa vastata tuohon. :/

Mielessäni on myös liikkunut entistä enemmän Kalle ja kaikki tapahtuneet hänen kanssaan. Masentaa, ahdistaa ja vituttaa. Miksi olin niin heikko, miksi annoin kaiken tapahtua..

Terveisin, ahdistunut muuttaja

Muutto lähenee!

Kauhee stressi muuton takia, koska myös koulujutut painaa päälle. Pitää muistaa tehä kaikki muuttoilmoitukset ja osoitteenmuutokset, siirtää sähköt & netti ja muut.. Huomasin myös, et mul on oikeesti tajuttomasti tavaraa! Osa onkin lentänyt roskiin tässä kun on pakkaillut. Muutamia itselleni turhia, mutta ehkä muille hyödyllisiä tavaroita olen siirtänyt sivuun ja aion laittaa ne jonnekkin ''annetaan'' -palstalle tai keksin jotain.

Muuttopäivänä on eräs ongelma, jota stressaan todella paljon. Nimittäin jos käy niin, että saan muuttopäivänä vasta uuden asunnon avaimeni (sanottiin, että jos vanha asukas muuttaa ja palauttaa avaimet aikaisemmin voin saada ne jo ja muuttaa) eli siis jos saan vasta muuttopäivänä uuden asunnon avaimet ja samalla pitäisi antaa tämän nykyisen avaimet (kyseessä on siis asunnonvaihto) ja samana päivänä muuttaa tänne asuntooni jo uusi asukas!! En saa millään huonekalujani ja tavaroitani mahtumaan yhteen pakettiautoon. Ja en saa uuden asunnon avaimia silloin maanantaina kun on muutto niin 12 jälkeen ja ennen 12 pitäisi palauttaa vanhat kotiavaimet. Eli miten on mahollista, että saisin kaikki mahtumaan yhteen pakettiautoon? EI kotiavaimia + uusi asukas = osa huonekaluista jää tänne. Oon niin hyvä selittämään... Mutta lyhyesti sanottuna: Mission impossible!

Toivotaan, että saan avaimet ajoissa, että ei tuu muuttopäivänä ongelmia... :/

Terveisin, uuteen kotiin muuttaja

Se tunne jolla ei ole nimeä

Mietin, miksi ihmiset katsoo minua aina niin oudosti kun puhun. Tulee olo, että olen kävelevä kummajainen. Ihan kuin puhuisin jotain ihan sekavia tai jotain, että muut eivät ymmärrä. Sitten rupeankin änkyttämään...

Usein on fiilis, ettei ketään halua kuunnella, kun minulla on kerrottavaa. En saa ääntäni kuuluville halutessani kertoa jotain - se sivuutetaan. Inhoan sitä, kun puheideni päälle puhutaan, sitä kun selkä käännetään toista kaveria päin, kun minulla oli vielä juttu kesken.

Koulussa oli kaikki hyvin siihen asti kunnes ystäväni ja minun väliin tuli toinen tyttö - joka puhuu vain sille ystävälleni. Entäs minä? Täällä minä sipsuttelen teidän perässänne. Ette edes huomaisi, jos en tulisikaan mukana. Miksi juttelette vain keskenänne? Miksen mahdu keskusteluun mukaan? Miksi viet ystäväni minulta.

Oikeita ystäviä ei taida tosiaan olla. Ainakaan minulle.

Terveisin, masentunut ja ulkopuolelle jäänyt tyttö

Ps. Välillä saan koko ryhmän huomion ja ovat tukenani

 sekä tahtovat kuulla ja tehdä asioita kanssani. Niin ristiriitaista.

Pps. Olenko vain huomionhakuinen? Varmaan jokainen on jonkin verran,
mutta on vaan niin ulkopuolinen olo tämän uuden ''ystävämme'' tultua kuvioihin.

Täällä taas !

Tietokoneeni meni rikki viimeviikon maanantaina, joten en ole päässyt tänne kirjoittamaan. Onkin paljon kirjoitettavaa, kun pääsen tänne kirjoittelemaan paremmalla ajalla.

Tietokone tuli siis tänään takaisin huollosta, ja mietin, että mitä mä tekisinkään ilman konetta? Tai siis opiskelussani tarvitsen erittäin paljon tietokonetta (+netti). Paljon on jäänyt puolitiehen ja luultavasti reputan nyt valinnaiset....

Iloinen uutinen kuitenkin (tietokoneen takaisin saamisen lisäksi) on MUUTTO !!! Vihdoinkin tuli tieto siitä, että pääsen muuttamaan uuteen asuntoon lähemmäs koulua, kavereita ja perhettä. Unohtamatta tietty hyviä kulkuyhteyksiä :) Parasta asunnossa on lasitettu parveke ja se, että se on kaksio! Pääsen täst ahdistavasta yksiöstä eroon. Aivan huippua!

Terveisin, väsynyt, mutta iloinen uuteen kotiin muuttaja

ps. unohdin mainita, että koneen kaikki tiedostot katosivat ja minun ottamiani kuvia ei tulla vähään aikaan näkemään.

Ångest

Jatkan tarinaani... 

Usein mieleeni palaa muistikuvia menneisyydestä. Eniten koskien Kallea. Olin hänelle pelkkä lelu. Hän petti minua silloisen parhaan ystäväni Minnan kanssa (suhteen päätyttyä kuulin, että monen muunkin kanssa. Varmasti yli kymmenen). Kyllä, epäilin monesti, mutta Kalle oli todella hyvä puhumaan ja kääntämään asiat minua vastaan! En ymmärrä, mutta hän onnistui KAIKESSA kääntämään asiat minun viakseni. Aina, aina hän käänsi minua vastaan. Korostan asiaa, koska niin se oli ja mietin nykyään oliko hän narsisti.

Kuljin sokeasti hänen talutushihnassaan. Olin niin ihastunut, että tein kaikkeni hänen eteensä ja hänen tahtonsa mukaan. Ehkä kerron hänestä nyt enemmän lisää, hän joi joka päivä kaljaa. Rahat oli saatava, ja ne jostain aina taiottiinkin. Hän oli huumorintajuinen, sosiaalinen ja mysteerinen sekä hänessä oli se oma käytöksensä joka ihasttutti. Renttu. Suosittu.

Hengailimme usein muutamissa kaupungeissa, dokasimme ja vietimme mukavaa aikaa. Samalla kun äitini varoitteli minua Kallesta. Vihasi. Inhosi. Olisi pitänyt kuunnella äitiäni, mutta tässäkin asiassa oli äidin ja minun välissäni seinä. Äitini ja minun välimme olivat tulehtuneet, en siis halunnut kuunnella. Toiseksi, olin niin Kallen pauloissa, että en halunnut uskoa mitään pahaa hänestä ja kolmanneksi, Kalle puhui.. Käänsi kaiken pois itsestään, puhui itsensä pois pinteestä. Hän oli todella uskottava. Miten hän olikin niin taitava ''suustaan''.

Hän joi rahani, söi rahani ja petti minkä kerkesi. Tuhosi itsetuntoani, tuhosi minua sisältäni, sai minut tekemään asioita, mitä muuten en olisi ikimaailmassa tehnyt. Kiroan päivän jona tutustuimme.

Yhden hyvän asian hän teki. Veti minut pois junaraiteilta, kun olin päättänyt, etten enää jaksa. En halua elää. Hän sai minut vedettyä pois ja puhui järkeä päähäni.

Voin rehellisesti sanottuna sanoa, että hän on kaiken pahan alku ja juuri, tarinassani. Tuskin kärsisin masennuksesta tai muusta ilman häntä. Hänen kanssaan kokemani asiat varjostavat edelleen elämääni. Ajattelen asiaa liiankin usein. Mutta asiat satuttivat minua niin syvältä. Voi kunpa asiat voisi kertoa yhdellä lauseella. Kaiken mitä koin ja näin...

Terveisin, surullinen lapsi

The new beginning

Huomenna alkaa taas koulut, jännittää ihan tajuttomasti. En tiedä miksi, ehkä luokalle tulevat uudet oppilaat tai uusi erilainen jakso? Ehkä ne on vaan ne kaikki ihmiset.

Toisaalta olen odottanut jo pitkään, että koulut alkaisivat ja näen taas luokkalaisiani. Toinen puoli taas sotii sitä vastaan, etten halua nähdä kettän. Myöskin pitkien koulupäivien takia koulu tuntuu jo raskaalta. Toivottavasti kevään kouluintoni kukoistaisi vielä pitkään. Sain paljon kiitettäviä, mutta reputin silti myös yhden kurssin - liikaa poissaoloja. Nekin masennuksen tai muun takia. Nyt aion tsempata enemmän ja koitan, etten olisi yhtään pois miltään tunneilta :)

Pääsin eräälle valinnaiskurssille, josta olen iloinen. Aihe on minua kiinnostava ja opitulla tiedolla pääsen varmasti pitkälle ammatissa johon pyrin, tietty ihan missä vaan. Nimittäin semmoinen kurssi kuin Seksuaaliterveys - ei, en ole pyrkimässä gynekologiksi tai muuksi vastaavaksi. Vaikka tuosta niin voisi luulla.

Huominen aamuherätys pelottaa. Miten ikinä jaksan herätä, käydä suihkussa, meikata, laittaa hiukset ja säheltää kaikkea muuta aamuhommia? Pääsen vasta 15 koulusta, kyllä, minusta se on pitkä ensimmäinen koulupäivä (koulut alkavat 9 aamulla). Kun aloitin tuossa koulussa, niin koulut alkoivat 10 ja loppui 13-14.

Toivottavasti ei sitten huomenna tule paniikkikohtausta....


Terveisin, wannabe-hikari

My own rollercoaster

Jatkan tarinaani...

Muutaman ensimmäisen päivän olin hämilläni, täynnä raivoa, arka, vetäytyvä tarkkailija. En voinut luottaa keneenkään ja mielessäni pyöri vain, että millon pääsen täältä pois. Muut nuoret tulivat ja menivät, aina sisään tullessaan heidät ratsattiin ulko-oven edessä. Koko vartalo kokeiltiin läpi (vaatteet päällä ja ei kuitenkaan intiimialueita). Puhelimet ja kielletyt esineet takavarikoitiin. Puhelimen sai kuitenkin aina ulos lähtiessään.

Kävin vastaannottokodin omalla psykologilla erilaisissa testeissä ja keskustelemassa hänen kanssaan. Hän oli mukava, vaikka oli mies. Nykyään en halua missään nimessä millekään mieslääkärille. Tai mielellään muihinkaan missä olen kahden miehen kanssa.

Psykologi päätyi tulokseen, että tarvitsen ammattiapua. Jouduin sen jälkeen käymään tietyin väliajoin puhumassa psykiatrille mielenterveys ym. asioihin erikoistuneessa 'paikassa'. Vihasin sitä. Psykiatrini oli huono, en pitänyt hänestä, eikä hänestä ollut koskaan minulle mitään apua. Välillä välillämme oli myös pitkä hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään, tuo täti tuijotti minua, minä laukkuani. Räpläsin sitä aina siellä ollessani. Silti jouduin siellä ravaamaan.

Vastaanottokodissa muut nuoret eivät ottaneet minua hyvin vastaan - no eipä yllättänyt. Kiusattu ja syrjitty aina, missä sitten ikinä olenkin ja kenen kanssa (kai vaistosivat huonon itsetuntoni, koska nykyään paljon parempi itsetunto, enkä ole enään se porukan ulkopuolisin).

Parhaiten tulin toimeen erään pojan kanssa siellä vastaanottokodissa. Juttelimme ja hengailimme paljon yhdessä. Tosin ei vastaanottokodin ulkopuolella, olihan meillä hyvin erilaiset kaveripiirit, paljon mieluumminhan olin Kallen ja Minnan kanssa. Sanotaan tätä vastaanottokodin poikaa nimellä Ville. Ville oli vain meidän kahden kesken ihana, mutta kun muut nuoret - varsinkin hänen veljensä kun oli paikalla, hän oli täysin erilainen. Heittäytyi muiden mukaan, haukkuivat ja syrjivät minua. Pilailivat kustannuksellani ja vaikka mitä. Vihasin sitä, olin ihan romuna. Olin yksin.

Ville kuitenkin aina juoksi luokseni minun huoneeseeni kun hänen veljensä alkoi pahoinpitelemään häntä. Ovia ei saa ulkopuolelta auki, ellei ohjaaja sitä ovea avaa avaimella. Näin Ville pääsi pakoon, ettei joudu taas veljensä pahoinpitelemäksi. Se oli hassua, että hän ei juossut omaan huoneeseensa, koska ei hänen veljensä saa sitäkään ovea auki. Muistan aina, kun he taas rupesivat tappelemaan veljensä kanssa. Ville juoksi huoneeseeni - hänen veljensä myös. Siinä he painivat keskellä huoneeni lattiaa ja heittelivät toisiaan huonekalujanipäin. Kun ohjaajat saapuivat saattoivat he pakottivat heidän sopimaan asiat siinä minun huoneessani. Ville jäi vielä huoneeseeni, hän itki. Halasin ja silitin.

Terveisin, yksinäinen susi