Muutaman ensimmäisen päivän olin hämilläni, täynnä raivoa, arka, vetäytyvä tarkkailija. En voinut luottaa keneenkään ja mielessäni pyöri vain, että millon pääsen täältä pois. Muut nuoret tulivat ja menivät, aina sisään tullessaan heidät ratsattiin ulko-oven edessä. Koko vartalo kokeiltiin läpi (vaatteet päällä ja ei kuitenkaan intiimialueita). Puhelimet ja kielletyt esineet takavarikoitiin. Puhelimen sai kuitenkin aina ulos lähtiessään.
Kävin vastaannottokodin omalla psykologilla erilaisissa testeissä ja keskustelemassa hänen kanssaan. Hän oli mukava, vaikka oli mies. Nykyään en halua missään nimessä millekään mieslääkärille. Tai mielellään muihinkaan missä olen kahden miehen kanssa.
Psykologi päätyi tulokseen, että tarvitsen ammattiapua. Jouduin sen jälkeen käymään tietyin väliajoin puhumassa psykiatrille mielenterveys ym. asioihin erikoistuneessa 'paikassa'. Vihasin sitä. Psykiatrini oli huono, en pitänyt hänestä, eikä hänestä ollut koskaan minulle mitään apua. Välillä välillämme oli myös pitkä hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään, tuo täti tuijotti minua, minä laukkuani. Räpläsin sitä aina siellä ollessani. Silti jouduin siellä ravaamaan.
Vastaanottokodissa muut nuoret eivät ottaneet minua hyvin vastaan - no eipä yllättänyt. Kiusattu ja syrjitty aina, missä sitten ikinä olenkin ja kenen kanssa (kai vaistosivat huonon itsetuntoni, koska nykyään paljon parempi itsetunto, enkä ole enään se porukan ulkopuolisin).
Parhaiten tulin toimeen erään pojan kanssa siellä vastaanottokodissa. Juttelimme ja hengailimme paljon yhdessä. Tosin ei vastaanottokodin ulkopuolella, olihan meillä hyvin erilaiset kaveripiirit, paljon mieluumminhan olin Kallen ja Minnan kanssa. Sanotaan tätä vastaanottokodin poikaa nimellä Ville. Ville oli vain meidän kahden kesken ihana, mutta kun muut nuoret - varsinkin hänen veljensä kun oli paikalla, hän oli täysin erilainen. Heittäytyi muiden mukaan, haukkuivat ja syrjivät minua. Pilailivat kustannuksellani ja vaikka mitä. Vihasin sitä, olin ihan romuna. Olin yksin.
Ville kuitenkin aina juoksi luokseni minun huoneeseeni kun hänen veljensä alkoi pahoinpitelemään häntä. Ovia ei saa ulkopuolelta auki, ellei ohjaaja sitä ovea avaa avaimella. Näin Ville pääsi pakoon, ettei joudu taas veljensä pahoinpitelemäksi. Se oli hassua, että hän ei juossut omaan huoneeseensa, koska ei hänen veljensä saa sitäkään ovea auki. Muistan aina, kun he taas rupesivat tappelemaan veljensä kanssa. Ville juoksi huoneeseeni - hänen veljensä myös. Siinä he painivat keskellä huoneeni lattiaa ja heittelivät toisiaan huonekalujanipäin. Kun ohjaajat saapuivat saattoivat he pakottivat heidän sopimaan asiat siinä minun huoneessani. Ville jäi vielä huoneeseeni, hän itki. Halasin ja silitin.
Terveisin, yksinäinen susi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti