Ångest

Jatkan tarinaani... 

Usein mieleeni palaa muistikuvia menneisyydestä. Eniten koskien Kallea. Olin hänelle pelkkä lelu. Hän petti minua silloisen parhaan ystäväni Minnan kanssa (suhteen päätyttyä kuulin, että monen muunkin kanssa. Varmasti yli kymmenen). Kyllä, epäilin monesti, mutta Kalle oli todella hyvä puhumaan ja kääntämään asiat minua vastaan! En ymmärrä, mutta hän onnistui KAIKESSA kääntämään asiat minun viakseni. Aina, aina hän käänsi minua vastaan. Korostan asiaa, koska niin se oli ja mietin nykyään oliko hän narsisti.

Kuljin sokeasti hänen talutushihnassaan. Olin niin ihastunut, että tein kaikkeni hänen eteensä ja hänen tahtonsa mukaan. Ehkä kerron hänestä nyt enemmän lisää, hän joi joka päivä kaljaa. Rahat oli saatava, ja ne jostain aina taiottiinkin. Hän oli huumorintajuinen, sosiaalinen ja mysteerinen sekä hänessä oli se oma käytöksensä joka ihasttutti. Renttu. Suosittu.

Hengailimme usein muutamissa kaupungeissa, dokasimme ja vietimme mukavaa aikaa. Samalla kun äitini varoitteli minua Kallesta. Vihasi. Inhosi. Olisi pitänyt kuunnella äitiäni, mutta tässäkin asiassa oli äidin ja minun välissäni seinä. Äitini ja minun välimme olivat tulehtuneet, en siis halunnut kuunnella. Toiseksi, olin niin Kallen pauloissa, että en halunnut uskoa mitään pahaa hänestä ja kolmanneksi, Kalle puhui.. Käänsi kaiken pois itsestään, puhui itsensä pois pinteestä. Hän oli todella uskottava. Miten hän olikin niin taitava ''suustaan''.

Hän joi rahani, söi rahani ja petti minkä kerkesi. Tuhosi itsetuntoani, tuhosi minua sisältäni, sai minut tekemään asioita, mitä muuten en olisi ikimaailmassa tehnyt. Kiroan päivän jona tutustuimme.

Yhden hyvän asian hän teki. Veti minut pois junaraiteilta, kun olin päättänyt, etten enää jaksa. En halua elää. Hän sai minut vedettyä pois ja puhui järkeä päähäni.

Voin rehellisesti sanottuna sanoa, että hän on kaiken pahan alku ja juuri, tarinassani. Tuskin kärsisin masennuksesta tai muusta ilman häntä. Hänen kanssaan kokemani asiat varjostavat edelleen elämääni. Ajattelen asiaa liiankin usein. Mutta asiat satuttivat minua niin syvältä. Voi kunpa asiat voisi kertoa yhdellä lauseella. Kaiken mitä koin ja näin...

Terveisin, surullinen lapsi

The new beginning

Huomenna alkaa taas koulut, jännittää ihan tajuttomasti. En tiedä miksi, ehkä luokalle tulevat uudet oppilaat tai uusi erilainen jakso? Ehkä ne on vaan ne kaikki ihmiset.

Toisaalta olen odottanut jo pitkään, että koulut alkaisivat ja näen taas luokkalaisiani. Toinen puoli taas sotii sitä vastaan, etten halua nähdä kettän. Myöskin pitkien koulupäivien takia koulu tuntuu jo raskaalta. Toivottavasti kevään kouluintoni kukoistaisi vielä pitkään. Sain paljon kiitettäviä, mutta reputin silti myös yhden kurssin - liikaa poissaoloja. Nekin masennuksen tai muun takia. Nyt aion tsempata enemmän ja koitan, etten olisi yhtään pois miltään tunneilta :)

Pääsin eräälle valinnaiskurssille, josta olen iloinen. Aihe on minua kiinnostava ja opitulla tiedolla pääsen varmasti pitkälle ammatissa johon pyrin, tietty ihan missä vaan. Nimittäin semmoinen kurssi kuin Seksuaaliterveys - ei, en ole pyrkimässä gynekologiksi tai muuksi vastaavaksi. Vaikka tuosta niin voisi luulla.

Huominen aamuherätys pelottaa. Miten ikinä jaksan herätä, käydä suihkussa, meikata, laittaa hiukset ja säheltää kaikkea muuta aamuhommia? Pääsen vasta 15 koulusta, kyllä, minusta se on pitkä ensimmäinen koulupäivä (koulut alkavat 9 aamulla). Kun aloitin tuossa koulussa, niin koulut alkoivat 10 ja loppui 13-14.

Toivottavasti ei sitten huomenna tule paniikkikohtausta....


Terveisin, wannabe-hikari

My own rollercoaster

Jatkan tarinaani...

Muutaman ensimmäisen päivän olin hämilläni, täynnä raivoa, arka, vetäytyvä tarkkailija. En voinut luottaa keneenkään ja mielessäni pyöri vain, että millon pääsen täältä pois. Muut nuoret tulivat ja menivät, aina sisään tullessaan heidät ratsattiin ulko-oven edessä. Koko vartalo kokeiltiin läpi (vaatteet päällä ja ei kuitenkaan intiimialueita). Puhelimet ja kielletyt esineet takavarikoitiin. Puhelimen sai kuitenkin aina ulos lähtiessään.

Kävin vastaannottokodin omalla psykologilla erilaisissa testeissä ja keskustelemassa hänen kanssaan. Hän oli mukava, vaikka oli mies. Nykyään en halua missään nimessä millekään mieslääkärille. Tai mielellään muihinkaan missä olen kahden miehen kanssa.

Psykologi päätyi tulokseen, että tarvitsen ammattiapua. Jouduin sen jälkeen käymään tietyin väliajoin puhumassa psykiatrille mielenterveys ym. asioihin erikoistuneessa 'paikassa'. Vihasin sitä. Psykiatrini oli huono, en pitänyt hänestä, eikä hänestä ollut koskaan minulle mitään apua. Välillä välillämme oli myös pitkä hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään, tuo täti tuijotti minua, minä laukkuani. Räpläsin sitä aina siellä ollessani. Silti jouduin siellä ravaamaan.

Vastaanottokodissa muut nuoret eivät ottaneet minua hyvin vastaan - no eipä yllättänyt. Kiusattu ja syrjitty aina, missä sitten ikinä olenkin ja kenen kanssa (kai vaistosivat huonon itsetuntoni, koska nykyään paljon parempi itsetunto, enkä ole enään se porukan ulkopuolisin).

Parhaiten tulin toimeen erään pojan kanssa siellä vastaanottokodissa. Juttelimme ja hengailimme paljon yhdessä. Tosin ei vastaanottokodin ulkopuolella, olihan meillä hyvin erilaiset kaveripiirit, paljon mieluumminhan olin Kallen ja Minnan kanssa. Sanotaan tätä vastaanottokodin poikaa nimellä Ville. Ville oli vain meidän kahden kesken ihana, mutta kun muut nuoret - varsinkin hänen veljensä kun oli paikalla, hän oli täysin erilainen. Heittäytyi muiden mukaan, haukkuivat ja syrjivät minua. Pilailivat kustannuksellani ja vaikka mitä. Vihasin sitä, olin ihan romuna. Olin yksin.

Ville kuitenkin aina juoksi luokseni minun huoneeseeni kun hänen veljensä alkoi pahoinpitelemään häntä. Ovia ei saa ulkopuolelta auki, ellei ohjaaja sitä ovea avaa avaimella. Näin Ville pääsi pakoon, ettei joudu taas veljensä pahoinpitelemäksi. Se oli hassua, että hän ei juossut omaan huoneeseensa, koska ei hänen veljensä saa sitäkään ovea auki. Muistan aina, kun he taas rupesivat tappelemaan veljensä kanssa. Ville juoksi huoneeseeni - hänen veljensä myös. Siinä he painivat keskellä huoneeni lattiaa ja heittelivät toisiaan huonekalujanipäin. Kun ohjaajat saapuivat saattoivat he pakottivat heidän sopimaan asiat siinä minun huoneessani. Ville jäi vielä huoneeseeni, hän itki. Halasin ja silitin.

Terveisin, yksinäinen susi

Hallucinations

Kun näin hallusinaatiota muut pohtivat, mistä ne johtuisi. Ehkä alkoholista ja huumeista?! Psykologit/Psykiatrit kuitenkin päätyivät siihen, että hallusinaatiot johtuivat traumaperäisistä kokemuksista. Ne kestivät kuitenkin vain muutaman kuukauden. Nyt minusta tuntuu, että ne ovat tulleet takaisin tai olen muuten vain vainoharhainen tai pelokas.

Kävin lenkillä toissapäivänä ja se tapahtui. Olin sata varma, että vähän matkan päässä meni ihminen metsään. Kun katsoin uudelleen, ketään ei näkynyt.  Myöhemmin käveltyäni vilkaisin taakseni jostain syystä ja taas ! Ihan kun oilisin nähnyt ihmisen kävelevän takanani, katsoin uudelleen. Ketään ei näkynyt. Kotona illalla mennessäni vessaan säikähdin pahanpäiväisesti sillä näin kissan eteisessäni. Valot laitettuani päälle, se olikin vain vaatemytty. Kissan näkeminen ei ole muuten ensimmäinen. Olen nähnyt pidemmän aikaa entisen kissani (on kyllä hengissä vielä, mutta ei asu luonani) eri paikoissa asuntoani. Ja siis kyseessä edelleen joku varjostus tai vaatemytty. Säikähdän silti aina niin pahasti, saatan säpsähtää ja sydämeni tykyttää tuhatta ja sataa. Vihaan tätä.

En osaa itsekään sanoa mistä nuo traumaperäisten kokemusten hallusinaatiot johtuvat. Ehkä se on väärä diagnoosi, tai sitten kaikki kokemani asiat yhteen ovat aiheuttaneet sen. Kaikki ovat kysyneet minulta, mistä tämä johtuu tai mitä olen kokenut, että minulla on traumaperäisten kokemusten takia hallusinaatioita. Pakko myöntää, että en oikeasti tiedä. Hullua ajatella, että nämä johtuisi traumasta.

Nyt kun ajattelen lähinnä tulee mieleen syvä järkytys siskon huumeiden käytöstä, kaveripiirin luonteen ja tapahtumien takia, itsemurhayritysten, päihteiden tai/ja isäpuoleni käytöksen ja väkivallan takia. Niistä kerron tarkemmin lisää myöhemmin. Nyt vetäydyn miettimään...

Terveisin, hullu akka

ps. Tämän blogitekstin kuvat eivät ole minun kuvaamiani, enkä itse esiinny niissä.

Outona uuteen paikkaan

Jatkan tarinaani... 

Olin hämilläni ja vihainen samaan aikaan kun sosiaalityöntekijät saapuivat, en tiennyt mitä tehdä. Sosiaalityöntekijät käskivät poikaystäväni lähtemään pois ja sanoivat, että minun pitää mennä pakkaamaan hetken keskustelun jälkeen.

Menin huoneeseeni, heti ensimmäisenä näin ikkunan. Kukaan ei ollut katsomassa, että en karkaisi, se olisi mahdollisuuteni paeta. En kuitenkaan paennut. Pakkasin vaatteita ja muutaman tärkeän asian. Katsoin vielä hetken ikkunaan, mitä tapahtuu jos lähden sossujen mukaan tai mitä jos karkaisin nyt. Huomasin kuitenkin kävelleeni jo keittiöön äidin ja sosiaalityöntekijöiden luokse.

Lähdin sosiaalityöntekijöiden kanssa taksiin ja taksilla vastaanottokotiin, istuimme taksissa takana ja sosiaalityöntekijät olivat minun molemmilla puolillani. Näin he kai ehkäisivät, etten hyppää/karkaa autosta. Äiti tuli perässämme omalla autollaan. En ole varma, mutta isänikin tuli kai keskusteluun vastaanottokotiin (äitini ja isäni ovat eronneet kun olin 3 vanha). Saapumiskeskustelussa olin täynnä raivoa ja ahdistusta. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihasin äitiäni, vihasin elämääni ja vihasin kaikkea sillä hetkellä. Olin niin pettynyt kaikkeen. Itkin, itkin ja muutuin agressiiviseksi, revin pussit rikki, missä oli kaikki vaatteeni ja tavarani. En osaa edes kuvailla sitä tunnetta, muistan silti hyvin kun istuin siinä tuolilla ja olin täynnä raivoa ja hämmennystä.
Keskustelusta en muista mitään mitä puhuimme, luultavasti miksi olen siellä ja miten tästä edetään.

Keskustelu jälkeen siirryin osastolle, vastassa oli jo muutama vastaanottokodin nuorta. He katsoivat minua hölmistyneesti ja ivallisesti. Olin itkenyt, sekä pukeuduin mustiin. Vaatteet, hiukset, meikit ja kaikki tummaa. Ketjujakin oli housuissa. Ohjaajani saattoivat minut uuteen huoneeseeni. Se oli järkyttävä. Huoneessa oli ikivanha kova sänky, yksi hyllykkö, matto, tuoli ja pöytä. Lattia oli kulunut ja ruma, seinät olivat betonia ja sinne oli piirretty mm. sieniä. Verhot ikkunoissa oli hyvin ohuet, joten ulkoolta tuleva valo paistaa läpi. Hienoa, mitähän vielä.

Ohjaajat esittelivät minulle paikat ja antoivat varastosta minulle shampoon, hoitoaineen, suihkusaippuan, pyyhkeen, vuodevaatteet, rasvan, hammasharjan ja tahnan. En saanut lähteä muutamaan päivään sieltä minnekään. Ovet olivat lukossa ja ikkunoita ei saa auki. Missään ei ollut pääsyä ulos, eikä minulla saanut olla puhelinta.

Tästä alkoi sota ohjaajien, muiden nuorten sekä itseni kanssa. Säännöt olivat tiukat ja niissä ei joustettu.

Syyt miksi minut huostaanotettiin:

 - Huumeet

 - Alkoholi

 - Epämääräinen kaveripiiri

 - Varastaminen

 - Huono koulumenestys

 - Hallusinaatiot

 - Tulehtuneet välit äidin kanssa

 - ''Hatkailu'' eli kotoa karkailu

 - (en muista ihan kaikkia syitä, mutta tuossa osa)

Terveisin, kauhukakara

Olikin ihan kiva lähteä ystävän kanssa shoppailemaan, oli kyllä tuskaisia ja ahdistavia hetkiä, mutta tein sen silti! Ostin 2 paitaa, hupparin ja neuleen. Olen tosi tyytyväinen ostoksiini! :)

Kotiin päästyäni sain puhelun eräältä ystävältäni, meillä oli ollut aikaisemmin riitaa, mutta hän halusi sopia ja nähdä minua. Pyysi mukaan kahden ystävänsä kanssa käymään toisessa kaupungissa yli 100km päässä täältä pääkaupunkiseudulta. Olin kotona vasta 3 jälkeen aamuyöllä, mutta ihan kivaa oli! Silti harmittaa, ettei tullut otettua lääkettäni, Propralia. Huh, kun tärisin tavatessani uusia ihmisiä.

Jatkan tarinaani...

Otimme äitini kanssa usein yhteen (sanoin). Äitini ei koskaan käynyt minuun käsiksi, vaikka niin uhkasikin. Muistan vieläkin hyvin vaikka siitä on jo aikaa, kun äitini sanoi näin: ''Tekis mieli lyödä sinua, mutta mun käteni tahriintuisi!!'' Ystäväni oli siinä vieressä kuulemassa ja näkemässä äitini ja minun tappelun.

Tappelimme aina. Nykyään olemme kuitenkin läheisiä ja pystyn puhumaan äidilleni kaikesta.

Jatkoin rahan ja pillereiden varastamista äidiltäni. Jäin monesti kiinni, mutta olin sokea ja kuuro koko asialle. En ajatellut asiaa, varsinkin kun välimme olivat niin tulehtuneet.

Menin kahdeksi viikoksi turvataloon asumaan, koska emme pystyneet asumaan yhdessä äitini kanssa. Enkä edes halunnut olla lähelläkään häntä. Kahden viikon päätyttyä oli keskustelu turvatalossa, en muista osallistujia, mutta ainakin minä, äitini ja turvatalon työntekijä. Menin kotiin asumaan.

Rupesimme seurustelemaan Kallen kanssa. Muutama päivä sen jälkeen karkasin kotoaja kun menin kotona käymään hakemaan jotain. Äitini käyttäytyi hyvin kummallisesti ja yritti viivästyttää lähtöäni kaikin keinoin. Ihmettelin äitini käytöstä kunnes ovikello soi.

Äitini avasi oven ja sisään astui kaksi sosiaalityöntekijää. Olin sokissa.

Terveisin, idiootti

Why this is so hard to me?

Nukuin viimeyön huonosti. Olen yrittänyt korjata unirytmiäni tuloksetta, miksi on niin vaikeaa saada unta?
Tänään menen shoppailemaan ystäväni kanssa, joka kylläkin pakotti minut ulos. Olen kyllä liian monta kertaa jättänyt menemättä ulos hänen kanssaan (tekosyitä ladellut, etten voi nähdä). En vaan halua lähteä ulos! En itsekään ymmärrä mikä siinä on niin ylitsepääsemätöntä ja vastenmielistä. Ihan hyvä, että ystäväni nyt pakotti minut, muuten mökkihöperöityisin lopullisesti. Tosin koulut alkavat muutaman viikon päästä, käyn siellä kyllä säännöllisesti. Koulustakin matkaan kyllä heti kotiin. Olen kotona koko loppupäivän. Turvassa.

Haluaisin tietää, että onko joillekin muille vaikeaa lähteä ulos, ihmistenilmoille. Tottahan heitä on, mutta en tunne tai tiedä yhtäkään.

Terveisin, itseensä pettynyt