Rollercoaster in my head

Erosin miehestäni muutama viikko takaperin. Aluksi hän ei reagoinut asiaan mitenkään ja ajattelin, että tosiaan hän ei välittänyt minusta pätkääkään. Nyt olen kuitenkin saanut muutamat tekstiviestit häneltä ja hän tuli jopa eilen kylään luokseni. Kavereina tietysti. Vai voiko tuota sanoa kaverisuhteeksi enää? Molemmilla hiukan vaivaantunut ja varautunut olo. Tai mitkä sanat olisivat oikeita kuvailemaan sitä tilannetta? Vietimme kuitenkin ihan mukavan illan, pelasimme ja katsoimme leffan yhdessä.

Pyysin häntä jäämään yöksi ja suostui, mutta hänelle oli aivan ylitsepääsemätöntä nukkua patjalla. Yöllä mentyämme nukkumaan hän nimittäin sanoi, että haluaisi lähteä kotiin. Hänen mielestään välttelin häntä ja koko tilanne kanssani oli outoa. Huomaan hänellä olevan vielä voimakkaita tunteita minua kohtaan, hän silitteli ja halaili minua. Mikä miehelle on niin suuri este, että ei voi tehdä asioiden eteen mitään?! Minä olin se joka piti suhdetta pystyssä, minä olin se joka suostui kaikkeen tahtomattaan ja minä olin se joka jakoi jakamattoman huomionsa hänen kanssaan. Mitä minä sain? En mitään. En enää kestänyt, joten jätin hänet.

Ehkä todella olen etäinen, en tunne häntä kohtaan samoin niin kuin ennen. Välillämme on muuri. Omalle kumppanillehan pitäisi pystyä puhumaan kaikesta, olemaan oma itsensä ja tuntea olevansa ''turvassa''. Luottamus on siis tärkeä. Kasvoin hiljaa erilleen hänestä, en voinut olla oma itseni, en voinut puhua hänen kanssaan yhtään mistään (vastausta yhtään mihinkään kysymykseen oli turha odottaa). Kaikki meni täysin usvan sisällä tai suhteemme on edelleen usvan keskuksessa. En oikein tiedä, että mitä pitäisi tuntea häntä kohtaan.

Se miksi kirjoitan tätä nyt, on se kun eilen yöllä mieheni oli hirmu levoton ja omituinen. Sitten kun yritimme nukkua, se alkoi.... hän TEKO ITKI!!!! Miksi, miksi, MIKSI ?!?!?! En ole ikinä nähnyt hänen itkevän ja on itsekin sanonut, ettei ''osaa'' itkeä. Minä en vaan ymmärrä tekoitkua, ei herätä minkäänlaista sympatiaa vaan päinvastoin se herättää minussa inhoa ja hämmennystä. Vihaan. Miksi pitää tekoitkeä? Tuo herättää minussa niin voimakkaita tunteita viitaten menneisyyteeni ja Kalleen. Kalle nimittäin jäi rysän päältä kiinni, kun löysin hänet kaulailemasta parhaan ystäväni kanssa. Muistan vieläkin kun vedin Kallen suorilta jaloilta katukivetykseen... miten voisin unohtaa ikinä sitä iltaa?! Myöhemmin sinä iltana keskusteltaessani Kallen kanssa tapahtuneesta hän tekoitki. Muistan sen niin selvästi, vaikka en haluaisikaan.

Valehtelin itselleni sisälläni, että Kalle tosiaan oli pahoillaan. Huijasin itseäni kaikessa, vaikka tosiasiassa olin täysin oikeassa joka kerta kun Kalle valehteli päin naamaa, petti tai mitä ikinä tekikään. Syyllistyn tuohon nykyään edelleen. Uskottelen itselleni olevani väärässä ja että vika on minussa - missäs muussakaan? Antaessani teon anteeksi, se oli yksi pahimmista virheistäni. Kadun sitä.

Tämän takia, en voi missään tapauksessa ymmärtää tekoitkua. Ikinä, missään tapauksessa. Se herättää sellaista inhoa, jota en ymmärrä. Toistan itseäni: Miksi ihmisen pitää oikeasti tekoitkeä? Mitä ihminen yrittää sillä saavuttaa? Kallen tapauksessa kalastella anteeksianto ja olla itse pahoillaan, että jäi kiinni. Mutta mitä yökyläläiseni yritti saavuttaa? Saada huomioni? Antaakseni hellyyttä ja ehkä anteeksi kaiken?

Siinäs sitten ''itkee'' rauhassa. En enää suostu katsomaan sellaista. Oppikoon puhumaan ja kertomaan tunteistaan minulle ääneen. Tehköön oikeasti asioiden eteen jotain. Suhteessa PITÄÄ olla valmis kompromisseihin ja tekmään välillä asioita, joista itse ei niin välitä.

Miehen lähtiessä illalla hän suuteli huulille ja sanoi minulle: ''Olet rakas''.
En tiedä miten reagoida. Kuka pystyy tuhoamaan muurin välillämme?

Yksi asia on kuitnekin varmaa: Entiseen ei ole paluuta.


Terveisin, usvan tyttö

Kirje miehelleni

Mietin välillä, että miksi haluan uskotella itselleni aina, että suhteemme voi hyvin kaikki on hyvin. Minussa on vika. Käännät aina kaikki minun vioikseni ja virheikseni tai sitten kuittaat asiat sillä, että sinä olet tuollainen et voi sille mitään ja suhde ei voi toimia ellei hyväksy toista sellaisena kuin se on. Niinhän se on, mikset siis hyväksy minua sellaisena kuin olen?

Suhteemme alkuaikoina olit unelmieni täyttymys, sait minut niin onnelliseksi ja iloiseksi. Pitkästä aikaa tunsin tunnelin päässä valoa. Olit huomaavainen ja soitit usein pitkiä puheluita. Olit myös harvinaisen rehellinen kaikesta, huomasin, että et yritä salata mitään ja olet rehellinen asioista minulle. Arvostin sitä suuresti edellisen kurjan ja valheellisen suhteeni jälkeen. 

Tulin raskaaksi. Olin järkyttynyt, surullinen, ahdistunut ja pelokas. Olenhan vielä niin nuori, ilman koulutusta ja vakituista työtä, en pystyisi huolehtimaan, mutta en haluisi ''tappaa'' lastani. Tuit minua niin paljon kuin pystyit, tuit minua päätöksen tekemisessä. Arvostin sitä sekä että et kertoessani hermostunut ja sanonut välittömästi, että abortti olisi tehtävä. Päädyimme yhdessä kuitenkin,että teen abortin. En pystynyt siinä elämän vaiheessa pitämään lasta. Oma psyykkinen että fyysinen jaksamiseni ei olisi riittänyt ja minulla ei ole töitä tai koulutusta turvatakseni lapseni onnellisen/hyvän elämän. Hyvä kun silloin tai nytkään pystyn huolehtimaan itsestäni. (kerron abortista myöhemmin enemmän). Olin ikionnellinen, kun tulit tuekseni sairaalaan tehdessäni raskauden keskeytyksen ja olen edelleen iloinen, että olit  silloin tukenani.

Tämän jälkeen sinussa alkoi näkyä huonoja piirteitäsi. Et vienyt ikinä minua kotimme ulkopuolelle, olimme aina jommalla kummalla. Neljän seinän sisällä. Et ollut kyllä aikaisemminkaan vienyt, mutta silloin asia alkoi häiritsemään minua. Myöhemmin kuittasit asiat sillä, että et ole vienyt muitakaan tyttöystäviäsi kaveriporukkoihisi, leffaan tai kahville. Leffaan ja kahville vieminen kuulemma myös ahdistaa sinua. Painoin asian villasella.

Et puhu. Olet mykkä. Vastaat aina kaikkeen ja kaikkiin ''emt'', ''en tiiä'', ''kyl salee/en salee'' ja jne. hyvin lyhyesti. Hyvä kun vastaat kysymykseeni ''Mitä kuuluu?''. Et kerro asioistasi tai päätöksistäsi mitään. Et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja. Sen takia aina ihan sama mistä puhun vaikka itselleni hyvin tärkeistä asioista, suhteeseemme liittyvistä asioista tai muuhun, niin et osaa sanoa mitään ja olet unohtanut kaiken sanomani puolen tunnin sisään. Ja arvaa miltä tämä tuntuu minusta? - No eihän se sinua kiinnosta.

Et tullut luokseni enään kyläilemään, tuurilla kerran viikossa ja senkin eteen piti tapella. Olet kuulemma niin laiska, ettet jaksa tulla luokseni bussilla ja et pidä autolla ajamisesta ruuhkassa. Asuin siis liian pitkälllä, bussilla matkaa 30min. Minä en tullut luoksesi, koska et pyytänyt. Miksi vain minun pitäisi huolehtia asioista milloin näemme ja kumman luona? Ehei, en ole vastuussa yksin suhteesta, sinunkin pitäisi osallistua sen ylläpitoon. 

Tässä on vastaus siihen miksi en viihtynyt ikinä luonasi: Asut edelleen mutsisi helmoissa ja vaikka äitisi on paikalla kerjäät seksiä. EI kiitos, silti ruikutat. Toisekseen, MIKSI HITOSSA SUN PITÄÄ TUPAKOIDA SINUN HUONEESSASI??? Koko huone haisee ihan paskalle ja lattioilla saattoi olla tupakan tuhkaa. YÖK. Kolmanneksi, me ei ikinä tehty sun luona mitään muuta, kuin ehkä katottu miehen puolikkaita tai urheilua. Tai sitten kerjäsit seksiä. Taas. 

Unohdin melkein mainita, että sekin vaikutti sinun jaksamiseesi tulla minun luokseni kylään, että saatko seksiä. Jos et saa niin sanoit aina tunnin ennen luvattua näkemistä, että et jaksakaan tulla luokseni. Aina ja joka kerta sitä pitäisi tehdä. Ärähdit aina, kun sanoin tiukasti ei. Olen kuulemma maailman pihein ja että minun tulisi miettiä, millaista suhteemme on 20 vuoden päästä, kun seksi on jo nyt tälläista. Vastaan aina tähän, että sinun tulisi miettiä miksi seksielämämme on tällaista, kuin se nyt on:

- Et jaksa tulla näkemään minua, tyttöystävääsi, ellet saa seksiä.

- Et osaa keskustella kanssani mistään, et omaa minkäänlaisia keskustelutaitoja olemmehan aina suurimman osan yhdessäolostamme hiljaa vaikka kuinka yrittäisin avata jutun juurta - mutta sinua ei kiinnosta mikään

- KAIKKI asiat menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Paitsi se, että saat seksiä.

- Emme käy yhdessä ikinä missään (en ole nähnyt kaikkia kavereitasi, emme käy kahvilla tai elokuvissa tai missään muuallakaan)

- Et huomioi enää minua millään tavalla, saatan kyllä kuulla negatiivisia kommentteja silloin tällöin. Missä ne kaikki hellyydenosoitukset, kehut ja muut pienet huomionosoitukset? Tämän kuittasit sillä, että minulla on todella huono itsetunto. Selvä.... 

- Seksiä, seksiä, seksiä... ei joka kerta tarvitse, haluaisin nähdä sinua joskus niin että tapaamisella ei olisi seksiä. 

Siinä syitä, miksi lähinnä seksin suorittaminen on vain pelkkä pakko. Suoritus. Se ei tunnu miltään enään, paitsi pakolta, ahdistavalta, tyhjältä ja mitättömältä. Vai miltä sinusta tai teistä lukijat seksi tuntuisi tuon jälkeen? Kun se on pelkkää painostusta. Sen suorittaminen tuntuu niin tyhjältä, että sillä ei ole enää itselleni mitään merkitystä - muutuin ''maailman piheimmäksi''.

Seksistä ja seksielämästä puhuminen on ehkä tabu vielä tänäkin päivänä, mutta minun oli pakko purkaa tämä tähän ja ehkä joku jolla on samoja kokemuksia herää ehkä tämän luettuaan. Onko tämä rakkaus aitoa? Olenko miehelle vain seksipartneri? Pitäisikö erota? Onko vika vain ja ainoastaan minussa?

Kaiken tämän lisäksi kehut kaikkia erittäin kauniita naisystäviä seksikkäiksi ja muiksi facebookissa. Sinänsä asia ei haittaisi niin paljoa (pidän itsekin muita miehiä todella komeina ja naisia seksikkäinä), mutta olit aikaisemmin tehnyt temput. Löysin keskustelun, jossa puhuit ystävättärellesi kuinka MINÄ olen vain miehelleni fuckbuddy ja että roikut minussa sen takia, koska et saisi seksiä muualta. Aiheesta kävitte paljon keskusteluja ja sanoit tytölle, kuinka haluaisit nähdä hänet suihkussa alasti ja kehotit häntä ottamaan kameran mukaan. Keskustelussa keskustelitte vaikka mitä törkeyksiä, jotka loukkaavat minua syvästi. 

Kaiken tämän kuittasit surkealla anteeksipyynnöllä ja sillä, että keskustelu oli vain ''läppää'', et tiedä miksi kirjoitit niin ja valehtelit vielä, että sinulla on ADHD? Anteeksi mitä?!?!?! Sillähän kuitataan ''huolimaton'' tekstittely.

Alle vuosi sitten menit ulkomaille ja mitä? Minä kuulin asiasta sattumalta kun ystäväsi soitti sinulle. Kysyin sitten, että oletko menossa ulkomaille ja vastasit myöntävästi. Tässä vaiheessa ajattelin, että matkasi olisi muutaman kuukauden päästä... Kysyessäni matkan ajankohtaa kerroit lähteväsi VIIKON päästä! Kiva kun et sitten aikaisemmin muistanut kertoa asiasta minullekin.

Ja minä olen antanut nämä kaikki sinisilmäisesti anteeksi. Olen halunnut ajatella, että asiat eivät tosiaan ole sanomasi mukaan niin kuin ne ovat. Vika on minussa, kuten olet minulle sanonut. En ole hyvä nainen, koska en anna seksiä 5 kertaa päivässä mukisematta. Kuvittelin kaiken muuttuvan hyväksi, kuvittelin korjaavani kaiken. Yritin kaikkeni suhteen onnistumiseksi. Tosiasia on, että olen ainoa joka pitää suhdetta yllä. Parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi. Olen aina halunnut uskoa, että minä vaadin liikaa, en ole tarpeeksi hyvä ja vika tosiaan on minussa olethan itse herra täydellinen, aina ja kaikessa. Väärin, tosiasia on, että taidan vaatia liian vähän.

Tämä päättyy nyt tähän.

Terveisin, maailman pihein fuckbuddysi

ps. ...ja tässähän ei todellakaan ole vielä kaikki.