Haluan vielä kertoa, että nämä tarinat ovat tosia ja kerron tarinani, jotta olisi helpompi päästä maailmaani. Miksi minä olen nyt tällainen, miksi sairastan masennusta ja paniikkihäiriötä. Miksi en halua tai jaksa olla yhtään ihmistenilmoilla. Miksi työnnän ympärillä olevat ihmiset pois luotani.
Haluan vain kertoa teille tarinani, ja elämääni nykypäivänä. Haaveitani ja mietteitäni.
Kalle oli kiehtova poika, hän oli kaikkea sitä mistä salaa unelmoin. Hän oli mysteerinen, sosiaalinen, erittäin huumorintajuinen, rohkea, villi ja vapaa sekä osasi ottaa minut huomioon. Ihastuin häneen samantien. Ihailin häntä salaa. Toisena Tuska -festivaalipäivänä valmistauduin päivään hyvin. Meikkasin ja mietin pitkään sopivia vaatteita, mitä laittaisin päälleni. Pitäisikö Kalle minusta? Junaa odotellessani päätin napata Kallen antaman pillerin ja join kaljaa päälle. Odotin noin 10 minuuttia kunnes päätin ottaa toisenkin, koska toinen ei vaikuttanut yhtään (tiedän, olin typerä ja kokematon näissä asioissa).
Matkalla Helsingin keskustaan pillerit rupesivat vaikuttamaan. En muista tarkkaan mitä vaikutuksia pillereillä oli, mutta päästyäni festivaaleille sammuin lähes samantien Kallen syliin. En tiedä kauanko siinä nukuin, mutta hän herätti minut kun hänen oli pakko päästä virtsaamaan. Huomasin erään kaverini festivaaleilla, tai en tiedä huomasiko hän minut. Olin ihan sekaisin, näin kaiken sumeana ja en meinannut pysyä hereillä. Ystäväni kertoman mukaan olin kuulemma nukahtanut pystyyn ja kuolannut. Päätin mennä kotiin koska oloni oli niin sekava ja en pysynyt hereillä.
Matkalla kotiin olin tietenkin nukahtanut junaan, heräsin jossain vaiheessa ja edessäni istui nainen ja katsoi minua huvittuneesti. Olin taas kuolannut ja ilmeisesti nukkunut suu apposen auki. Oli varmaan erittäin hieno näky. Yritin kysyä naiselta, että missä olemme, koska tosiaan en nähnyt kunnolla, mutta samalla huomasin, että olin menettänyt lähes kokonaan puhekykyni. Hän ei saanut mitään selvää puheestani. En osaa sanoin kuvailla sitä fiilistä. Vaikka tapahtuneesta on aikaa, voin muistaa kuin eilisen sen fiiliksen kun heräsin siinä junassa ja yritin naiselle mongertaa. Menin paniikkiin, koska en nähnyt enkä pystynyt puhumaan. Hyppäsin seuraavalla pois junasta, koska minulla ei ollut hajuakaan missä olin. Olinko mennyt oman pysäkin ohi. Pysäkki ei ollut oma, muistikuvat katkeaa. Seuraavan kerran herään juna-aseman penkiltä - kuolaamasta.
Hyppäsin seuraavaan junaan, jotta pääsisin joskus kotiini. Seuraavan kerran muistan kun saavun kotiin ja terassilla odottaakin jo äiti kahden ystävättärensä kanssa. He saattoivat minut sänkyyni, jotta nukkuisin pääni selväksi. Kellon aikaa en muista, mutta myöhemmin äiti tuli toisen ystävänsä kanssa herättelemään minua, että olenhan hengissä. Olin äitini mukaan yrittänyt kuulemma lyödä häntä, itselläni ei ole mitään muistikuvaa (enkä yleensä käyttäydy agressiivisesti). Aamulla äiti vei minut huumetesteihin läheiseen sairaalaan.
Testeissä osoittautui positiiviseksi Bentsodiatsepiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti